Hiljainen neiti äänessä

Pikkuhiljaa eteenpäin

2012-02-08T19:35:00.003+02:00

Vanhempien erosta on jo muutama kuukausi ja omalla tavallaan arki tuntuu jo ihan normaalilta. Isä ei ollut edes vanhempien vielä yhdessä ollessa kovin paljon kotona (myöhään töissä, joskus jopa yön yli), joten sinänsä ei arki edes kauheaa häränpyllyä ole heittänytkään. Silti aina ne lauantait tai sunnuntait, jotka vietetään isän ja tuon uuden naisystävän luona pistää hiukan hiljaiseksi.

Ei olla isän kanssa aiemminkaan vietetty kovin paljon aikaa yhdessä, joten tämä joka viikonloppu siellä ravaaminen tuntuu kieltämättä oudolta. Ja ehkä jopa turhalta, niin ilkeältä kuin se kuulostaakin. Pidän omasta rauhasta ja siitä, että saan tulla ja mennä miten tahdon ja se on sitä mihin olen tottunut. Vaikka yksi päivä viikonlopusta kuulostaa aika vähältä, vielä kun on oman isänsä kanssa silloin viettämässä aikaa, niin minulle se ei vain ole sitä laatuaikaa.

Äiti on alkanut katoamaan milloin minkäkin tekosyyn varjolla pois kotoa siksi aikaa kun isä sattu olemaan hakemassa tai tuomassa meitä. Ja ehkä ihan hyvä niin. Pelottaa miten kiusallista siitä tulee kun ne kaksi lopulta päätyy nokat vastakkain. Vaikka eihän siitä mitään riitaa tule, mutta on kummatkin tuntenut 17 vuotta, niin sen jännityksen huomaa ihan ilman varsinaisia tunteenpurkauksiakin.

Aina silloin tällöin ahdistaa ja ärsyttää ylitsepääsemättömän paljon, mutta suurimmaksi osaksi auttaa kun ei liikaa ajattele koko asiaa. En ole varsinaisesti puhunut koko sotkusta juurta jaksain kellekään, enkä tiedä halaunkokaan. Tänne kuitenkin oli pakko hiukan verhoa raottaa.

Ai niin... Isä on mennyt naisystävänsä kanssa kihloihin. En ole onnitellut, enkä tiedä tulenko onnittelemaankaan. Kun ensimmäisen kerran sain tietää, se oli sen verran suuri järkytys, etten saanut sanaa suustani. Nyt kun ehkä voisin jonkinlaisen tekohymyn saadakin naamalle, niin ei sitä onnittelua viitsi töksäyttää ihan tuosta vaan.

And Winter Came...

2012-01-29T17:26:00.005+02:00

A Kiss Before You Go to the Kingdom of Welcome Addiction

2012-01-20T21:37:00.006+02:00

Eilen kotiin saapuessa odotti ihanaakin ihanampi paketti keittiön pöydällä. Joululahjarahat oli nimittäin menneet jo käyttöön, kun päätin metsästää cdon.com'sta kaksi kauan himoitsemaani levyä:

Toinen oli Katzenjammerin A Kiss Before You Go ja toinen IAMX:n Kingdom of Welcome Addiction. Niin IAMX:sta kuin Katzenjammeristakin on ollut blogissa juttua aiemminkin täällä ja täällä.

1. Nature of Inviting
2. Kingdom of Welocme Addiction
3. Tear Garden
4. My Secret Friend (feat. Imogen Heap)
5. An I for An I
6. I Am Terrified
7. Think of England
8. The Stupid, The Proud
9. You Can Be Happy
10. The Great Shipwreck of Life
11. Running

1. A Kiss Before You Go
2. When The Laughter's Gone
3. Cherry Pie
4. Land Of Confusion
5. Lady Marlene
6. Rock-Paper-Scissors
7. Cocktails And Ruby Slippers
8. Soviet Trumpeter
9. Loathsome M
10. Shepherd's Song
11. Gypsy Flee
12. God's Great Dust Storm

Kaidan tien kulkijat

2012-01-15T12:42:00.003+02:00

Lauantai tuli vietettyä Hyvinkäällä isän seurassa ja siellä myös käväistiin katsomassa uusin Vares, Kaidan tein kulkijat. Hyvinkään leffateatterista on pakko mainita, että se on aika pieni, mutta omalla tavallaan hauska paikka. Ei ainakaan ollut huolta, että teatteri olisi liian täynnä.

Itse elokuva oli suoraan sanoen tylsä. Yleensä pidän rikosten ratkaisemisista ja muista salapoliisileffoista ja -sarjoista, mutta Vareksen kohdalla pulman ratkaiseminen vaikutti hitaalta ja tympivältä. Ja loppujen lopuksi mieshän ei saanut juuri mitään selville ennen aivan loppua, jolloin sitten alkoi oikeasti vasta tapahtua. Siinäkin vaiheessa en oikein enää päässyt tunnelmaan mukaan alun puuduttavuuden takia.

En siis erityisemmin suosittele, vaikka saattaahan tuo johonkuhun iskeä. Itse en löytänyt elokuvasta oikeastaan minkäännäköistä viihdyttävää osiota, naurahtamaankin onnistuin vain kerran tai kaksi. Suomen luonto, pellot ja muut maisemat olivat toki nättejä, mutta korvessa asujana niitä näkee muutenkin aika riittämiin...

2012

2012-01-09T17:30:00.003+02:00

Vuotta 2012 on kestänyt jo kokonaiset yhdeksän päivää ja nyt vasta pääsen kirjoittamaan ensimmäistä merkintää. Täytyy sanoa, että tämä joulu-uusvuos-synttärit putki on aika kiireinen joka vuosi. Aloitetaan siis siitä ensimmäisestä.

Joulu ei ole oikein se mun juttu, eikä varmaan tule koskaan olemaan. Johtuu ehkä siitä, että se on perhejuhla ja perhe ei ole ehkä ihan niin läheinen kuin voisi kuvitella. Tällä kertaa vielä kaukaisempi, kun isä vietti joulunsa uuden naisystävän luona, me muut mummolassa.

Ehkä se on sitä, että tässä iässä alan kaipaamaan hiukan menoa ja meininkiä. En enää oikein meinaa saada itseäni mahtumaan niihin aikuisten antamiin muotteihin kiltistä ja rauhallisesta tytöstä joka mielellään istuu perheen kanssa joulupöydässä ja kuuntelee vanhempien juttuja. Tahdon ulos tuulettumaan, pitämään hauskaa kavereiden kanssa.

Joululahjasaaliiksi tuli ihan mukavasti rahaa, pieni pino lisää Disneyn klassikkoelokuvia ja parhaimpana uusi putki kameraan! Sigman 18-200 mm, jos jotakuta kiinnostaa. En paljon ole päässyt vielä testailemaan (tarkoituksena oli ottaa teille tänne talvikuvia, mutta aurinko laskee niin pirun aikaisin).

Uusivuosi ja synttärit sain kuitenkin vietettyä siinä seurassa missä tahdoinkin. Suuntana oli nimittäin kaveriporukan kesken Jurvaan, jossa yksi kavereista yksin asustelee. Ei ollut raketteja mitä ampua, mutta ei se menoa haitannut. Viikon siellä yhteensä aikaa vietin ja siihen mahtui paljon syömistä, valvomista, vierailua, koiran hoitoa ja huonoja käytöstapoja (ainakin muilta kavereilta, ei niinkään multa). Pakko myöntää, että se oli sitä tuuletusta mitä olin tainnut kaivatakin. Oli mukava päästä hiukan siihen tunnelmaan, etteivät vanhemmat ole jatkuvasti seläntakana kyttäämässä ja että sai oikeasti tehdä kaiken itse (ruokaostoksia myöten).

Vuosi 2011 oli täynnä tapahtumia ja kasvoin henkisesti paljon enemmän kuin vain yhden vuoden. Kiitän kaikkia, jotka kuuluivat tähän vuoteen, erityisesti pientä kaveriporukkaani ja protulaisia. Parhaat hetket vietetty teidän kanssa ja toivottavasti samanlaisia hetkiä tulossa vielä tänäkin vuonna!

Jännitystä elämään

2011-12-18T16:17:00.003+02:00

Kuvat on Tampereen Teatterin sivuilta.

Lauantaina herätys seittemältä ja matka kohti Tamperetta. Miksi Tampere? Isä oli naisystävänsä kanssa varannut liput Murhaloukku-nimiseen teatteri esitykseen, joten lähdettiin siskon kanssa mukaan katsomaan minkälainen tuo sitten olisikaan.

Isän piti käväistä työjuttuja hoitamassa sielä Tampereella, joten siitä johtui aikainen lähtö. Me muut sillä aikaa kierreltiin Koskikeskuksessa kenkien ja joululahjajuttujen perässä. Talvikengät sattuivat mukaan, mutta vettä on tänäänkin tullut sen verran, ettei noille ainakaan vähään aikaan taida tulla käyttöä.

Aivan Tampereen teatterin edestä löytyi myös suloinen Joulutori. Harmi ettei tullut kameraa mukaan, tunnelma oli nimittäin mitä jouluisin. Sieltä tarttui mukaan vielä muutama joululahja, muunmuassa mummolle ja ukille suloinen laatta, jossa luki "Täällä asuu onnellisia mökkihöperöitä".

Teatteri alkoi yhdeltä ja kestoaika oli noin kaksi ja puoli tuntia. Tampereen teatteri on rakennuksena ainakin omasta mielestä aika hieno. Vanhanaikaisuus kun aina uppoaa niin hyvin ainakin tähän neitiin.

"Kuuluisan dekkarikirjailijan luovuus on ehtynyt ja talous romahtanut. Hän saa postissa luettavakseen opiskelijanuorukaisen loistavan käsikirjoituksen nimeltään Murhaloukku. Tuleeko siitä pelastus hiipuvalle uralle?

Ira Levinin palkitun murhamysteerin menestys perustuu henkeäsalpaaviin yllätyksiin, terävään huumoriin ja piinaavaan jännitykseen, joka pitää yleisön herpaantumattomassa otteessaan."
- Tampereen teatteri

Juonesta löytyi monia käänteitä, toiset yllätyksellisempiä kuin toiset. Ensimmäisten minuuttien aikana erehdyin pitämään näytelmää tappavan tylsänä. Alku oli paljolti pelkkää dialogia, eikä tapahtumat edenneet juuri mihinkään suuntaan. Saati sitten jännittävään sellaiseen.

Kuitenkin kun alkoi tapahtua, niin se tuli niin yllättäen, että sydän hyppäsi kurkkuun, eikä se ollut viimeinen kerta kun sai säikähtää melkein kuoliaaksi.

Näytelmästä jäi ihan hyvä maku, vaikka olen sitä mieltä, että lukuunottamatta niitä muutamia nopeita juonenkäänteitä, tarinan eteneminen oli melko hidasta. Puhumista oli paljon, osa vaikutti jopa melko turhalta pölinältä. Myös asiaan pääseminen kesti joskus tuskastuttavan kauan.

Murhajuttuja rakastaville ihmisille: Suosittelen. Jännityksestä pitäville myös. Näytelmä ei ollut ehkä aivan omaa tyyliäni, mutta silti voisin ehkäpä mennä katsomaan uudestaankin...

Pientä piristystä päivään

2011-11-28T15:11:00.005+02:00

Vihdoin! Sain siis Unkarinmatkan kuvat postaukseen mukaan, pakko pyytää anteeksi moista viivästystä. Samoin kuin jälleen pitkäaikaista kuulumattomuuttani, mutta tiedättehän te sen ainaisen tekosyyn: koulu.

Mutta asiaan. Olen tässä hiljattain törmännyt aika ihanaan ihmeeseen musiikin maailmassa. Tämä minun ihmeeni on nimeltään Katzenjammer, norjalaisten tyttöjen pyörittämä kokoonpano, joka tuottaa ihanaa musiikkia. En viitsi liikaa löpistä, etten teitä kyllästytä, joten neuvon vain kuuntelemaan nämä seuraavat tai edes muutaman:

Tea With Cinnamon

I Will Dance (When I Walk Away)

Play My Darling, Play

A Bar In Amsterdam

Budapest

2011-10-12T23:02:00.003+03:00

Heti alkuun huomautus, että kuvat ovat tulossa, mutta eivät aivan heti, sillä tämä neiti lähtee viettämään loppulomaa kavereiden kanssa Seinäjoen lähistölle.

Syysloma alkoi ja isukki siis varasi matkan Unkariin, Budapestiin. Sain tietää matkasta vasta päivän ennen lennon lähtöä, joten ei ehtinyt oikein etukäteen tutustua kohteeseen. Unkari on siis yksi niistä paikoista, jossa en ole koskaan käynyt ja johon en ole koskaan oikeastaan edes suunnitellut meneväni.

Muutamat kaverit saivat kuitenkin sen päivän aikana innostumaan. Kuulemma olisi vanha kaupunki ja nättiä ympäristöä. Rakennukset olivat kyllä vanhoja ja upean näköisiä, etenkin eräs nähtävyyksistä, Buda Castle.

Kaupungin yleiskuva vaan ei ollut omasta mielestä mikään upein. Paremminkin rönsyilevä. Kadut olivat usein ahtaita ja likaisia ja rakennustelineitä oli joka puolella. Mutta kunhan kulki nenä pystyssä kyyläämässä vanhojen kerrostalojen koristeellisia ikkunoita, niin ei ollut mitään ongelmaa.

Siellä sattui juuri sillä viikolla myös olemaan jonkinlainen unkarilainen tapahtuma, makkara ja viina festivaaleiksi niitä joku osuvasti kutsui. Päätettiin mennä katsomaan että mitä siellä on. Ostettiin kortti, jonne ladattiin rahaa, ja jolla sitten sai ostettua alueen kojuista mitä sieltä nyt tarjottiinkaan. Lisäksi jokainen sai pikkiriikkisen snapsilasin tyylisen mukaansa. Ja mitäs niistä kojuista saikaan, no viinaa tietenkin. Eivät nuo kysyneet ikää, joten tuli siinä siskonkin kanssa hiukan maisteltua. Totta puhuen, en mie niissä juuri mitään eroa huomannut, vaikka joidenkin olikin tarkoitus maistua vadelmalta, toisen päärynältä. Kaikki siellä myytävät alkoholit oli yli 35% vahvoja, joten ei varmaan ihme kun sanon, etten kauheasti nauttinut.
Makkaraakin siellä oli, mutta se oli melko lailla epäilyttävän näköistä, eikä omasta mielestä kovin hyvältäkään maistunut. Mutta kaiken kaikkiaan oli ihan mukava kokemus, näki vähän unkarilaista henkeä ja oli aurinkoinen ilmakin (vaikka lämmintä olikin alle 20 astetta).

Toisen päivän ohjelmanumerona oli kylpyläkäynti eräässä Budapestin hotellissa, Gellertissa. Ja on pakko sanoa, että ei se mikään unelmien paikka ollut. Ensimmäinen, mikä pisti enemmänkin nenään kuin silmään oli haju. Ei se joka paikassa leijunut, mutta paikoittain lemahti pilaantuneet viemärit inhottavasti tunnelmaa pilaamassa. Lisäksi suihkut olivat melko surkeat samoin kuin WC:t. Näytti kuin niitä ei olisi ikiaikoihin käytetty ja ruostetta oli joka paikassa. Suihkutilojen lattiatkin olivat mukavan likaiset ja katossa näkyi mitälie mustanruskeita täpliä. Suihkussa ei itseasiassa edes tarvinnut käydä ennen altaillemenoa, joten ei ollut ihmekään, että altaiden vesi oli melko sameaa. Kaiken kaikkiaan hyvä maku taisi jäädä vain mukavasta ulkoaltaasta (ei hajua nimittäin) ja myös ulkona sijaitsevasta saunasta (sentään jotain, josta ei löytynyt mitään valittamista).

Viimeistä päivää käytettiin myös sitten kaupoilla kiertelyyn. Ei sieltä paljon tuliaisia enempää mukaan irronnut, mutta oli silti mukava kierrellä ja nähdä kaupunkia.

Tiesittekö muuten, että unkari on suomen sukukieli? Ei uskoisi, omasta mielestä se kuulosti enemmänkin saksalta puhuttaessa ja kirjotettuna englantikin näytti olevan lähempänä suomea kuin unkari.

Yksin kotona

2011-09-28T21:20:00.004+03:00

Olen viime viikot viettänyt aika paljolti yksin kotona. Sisko ja äiti on huidelleet milloin missäkin ja itse olen saanut aikaa istuskella kotona kun koeviikon päivät on ainakin vielä tähän mennessä olleet lyhyitä tai kokonaan vapaita. (Kyllä se kiire sieltä vielä takaisin tulee vaikka nyt hetken rauha onkin.)

Ja olenhan toki nauttinut. Ensinnäkin olen laulanut ääneni käheäksi. En ole koskaan osannut laulaa muiden kuunnellessa, joten olen päätynyt tekemään sitä lähes jatkuvasti kun saan sellaisen tilaisuuden ettei kukaan ole kuulemassa. Niinpä siis talo on raikunut viimeiset kolme päivää. Ja tietenkin olen aina varmistanut, ettei ikkunat tai parvekkeen ovi ole olleet auki. Kauheinta olisi jos seuraavana päivänä saisi kuulla naapureilta kuittailua hyvästä laulutaidosta.

Toinen asia, jota teen mielelläni kun kukaan muu ei ole kuulemassa: Luen ääneen. Erityisesti englanniksi ääneen lukeminen on mukavaa. Mutta tässä taas sama, en minä muiden kuullen kehtaa. Eikä muita varmaan kiinnostaisi kuunnellakaan. Joten kun olen yksin, niin harvoin luen kirjaa pelkän mieleni sisällä.

Tietenkin olen tehnyt ihan normaaleitakin juttuja, kuten katsellut leffoja. Muunmuassa Pinokkion, Alcatraz - kohtaloni ja Total Eclipse. Synkin näistä ehkä Alcatraz, joka perustui tositapahtumiin ja kertoi erään miehen kamalaakin kamalammasta elämästä vankilassa. Total Eclipse taas oli yksi lisää homo aiheisia elokuvia. Ihan kohtuullisen hyvä, vaikkei mikään äärettömän mahtava. Vähän sekava aina silloin tällöin, hahmoihin ainakin oli omalla kohdalla hankala päsätä sisään (vaikka DiCaprio ja Thewlis onkin kummatkin aikamoisia komistuksia).

Asun aika kirjaimellisesti pusikossa, eikö?

Mutta nyt pieni kysymys teille lukijoille... Mitä te teette kun olette yksin kotona?

Koulun armoilla

2011-09-25T20:27:00.004+03:00

Koulu on syönyt - oikein ahminut - aikaani viimeisen kuukauden ajan. Viikot vierivät eteenpäin kamalalla vauhdilla, enkä meinaa saada hetkeäkään itselleni. Koulu, läksyt, lehtien jako ja lajittelu, uusi tanssiharrastus, isällä käväiseminen aina silloin tällöin... Ei tässä ihan tosissaan ole aikaa juuri millekään muulle.

Mutta vaikka sainkin sen kuulostamaan heti alkuun melko negatiiviselta, niin ei se sitä ole. On ihana tunne kun vihdoinkin itseasiassa viihdyn koulussa ja tunneilla, sen mukana on myös tullut uusi into oppia ja istua tunnilla.

Odotin Torkkelilta tietenkin paljon avoimuuden suhteen, mutta silti onnistuin yllättymään positiivisesti. Ihmiset ovat avoimia ja ystävällisiä. Kelle tahansa voi mennä puhumaan, eikä vastaus ole murhaavia katseita tai kirosanoja, vaan pirteä hymy ja ystävällinen vastaus. Erityisesti liikuntaryhmä on ihana, paljon pelleilyä ja heittäytymistä. Kerrankin oikeastaan nautin liikunnasta.

Mutta varjopuolet on kaikella hyvälläkin. Ensinnäkin pitkät matkat pidentävät koulupäiviä entisestään, joten parhaimmassa tapauksessa olen kotona kolmelta, huonoimmassa vasta puoli seitsemän.

Koeviikko alkaa tiistaina ja odotan sitä itseasiassa melko innolla. Tuntuu, että olen vihdoinki itseasiassa keskittynyt läpi jakson kaikissa aineissa niin hyvin, että voisin päästä kokeista läpi kohtuullisen hyvin tuloksin. Saa nähdä miten menee.

Koko viikonlopun olen säätänyt historian esseen ja kuvistöiden kanssa. Vielä olisi yksi kuvaamataidon työ tekemättä, mutta se sentään pitää olla valmis vasta tiistaiksi. Lisäksi huomiselle on luvassa kolmen ja puolen tunnin hyppytunti, jonka aikana pitäisi olla aikaa tehdä tuota työtä.

Olen siis nauttinut ajastani uudessa koulussa, vaikka aika on ollut tiukalla ja paineita on tullut melko paljon kuvaamataidon tunneilla. Mutta kunnialla ainakin tähän saakka olen selvinnyt, ja toivottavasti selviän myös läpi koeviikon.

Ei mikään kestä ikuisesti

2011-09-18T12:47:00.003+03:00

Sain muutama viikko sitten yllättäviä ja ikäviä uutisia. Isä muuttaa pois. Toisin sanoen ne eroaa. Tai erosi, tai en oikeen itsekään tiedä.

Meidän perhe. Se on asia, josta en osaa oikeastaan puhua, mutta nyt vihdoinkin varmaan pitäisi. En ole koskaan ollut liian läheinen kummankaan vanhempani kanssa. Tietenkin niitä rakastaa ja ne välittää, mutta sitä ei liiaksi osoiteta meidän perheessä. En puhu vanhemmilleni niistä vakavimmista asioista, en ole tainnut edes koskaan sanoa että rakastan niitä. En edes muista milloin viimeksi olen halannut. Vanhempien kanssa puhutaan säästä ja koulusta tai vitsaillaan muusta turhasta.

Tästä syystä ollaan siskon kanssa varmaan kasvettu melko itsenäisiksi. Huolehditaan itse koulunkäynnistä, äiti ei puutu asiaan koska ei ole mitään mihin puuttua. Järjestetään itse menomme, äiti korkeintaan asettaa kotiintuloajat ja saadaan mennä minne huvittaa.

Vastapainona vanhempani eivät kerro järin paljon omasta tunne-elämästään meille, minulle ja siskolleni. Niinpä ilmoitus, että isä muuttaa pois oli suoraan sanoen isku joka veti ilmat pihalle. Se tuli niin puun takaa, että ennemmin olisin odottanut taivaan putoavan. Isä on nyt muuttanut uuden naisensa luo, olen jopa käynyt siellä muutaman kerran, eikä se niin paha asia ole. Ehkä. En ole välttämättä vielä saanut kaikkea selville, miten paljon muutoksia tämän seurauksena oikein tuleekaan. Olen tainnut jo aiemmin todeta, että vihaan muutosta, ja tämä on elämäni isoin muutos tähän mennessä.

Tietenkin se saa aikaan pahan olon kun muistelee mitä kaikkea perheen kanssa loppujen lopuksi on tehty. Ulkomaanmatkoja, reissuja sinne ja tänne. Niitä ei taida enää tulla. Mutta kuitenkin uskon, että tämä olisi paljon rankempaa mikäli olisin kasvanut enemmän kiinni vanhempiini.

On kuitenkin kiusallista katsella tai kuunnella niiden kahden kohtaamisia. Vaikka ne ei kerro mitä niiden päässä liikkuu, niin kyllä sen silti huomaa ettei niilläkään ole helppoa toistensa seurassa. Ollaanhan me asuttu kuusitoista vuotta yhdessä.

Kai sen pitäisi helpottua ajan kanssa. Kyllä siihen tottuu ja kaikki järjestyy.

Life in a Hospital

2011-09-10T11:35:00.004+03:00

Kesäloman alussa päätin tutustua hiukan tarkemmin paljon puhuttuun Greyn Anatomia -sarjaan. Itse olen aina ollut äärettömän kiinnostunut sairaalasarjoista, Teho-osastoakin katsoin enemmän kuin mielelläni kun uusia jaksoja vielä tuli.
Anyway, aloitin siis ensimmäisestä tuotantokaudesta ja olin samantien koukussa. Tämä oli juuri sitä mitä olin kaivannut. Läpi kesäloman siis katselin, aina seitsemännen tuotantokauden loppuun saakka. Nyt on kaikki katsottu ja innolla odottelen lokakuun 19. päivää, jolloin kahdeksas kausi alkaa TVstä.

Noin kaksi kuukautta ja siinä ajassa 138 jaksoa Greyn Anatomiaa...

Kyseinen sarja on siis melko perinteinen sairaalasarja, hiukan Teho-osaston kaltainen, mutta tietenkin omilla hahmoillansa. Ei siinä varsinaista juonta ole, eihän niissä oikein koskaan ole, mutta sitäkin mielenkiintoisempia yksittäisiä käänteitä ja tapahtumia. Puhumattakaan suurista annoksista ihmissuhteita ja sotkuja. Aina silloin tällöin ehkä vähän liikaakin jopa omaan makuuni (olisi mukava jos jotkut pysyisivät yhdessä edes sen verran, että ehtii tottua ajatukseen).

Ehdoton lempihahmoni on Cristina Yang, jota esittää Sandra Oh. Cristinaa ja Meredithiä kuvaillaan sarjassa useaan otteeseen sanoilla "dark and twisty sisters". Cristina ei ole ilopilleri ja kaikkien kaveri, vaan juuri päinvastaista. Hän päästää monesti suustaan ilkeitäkin huomautuksia ja töykeyksiä, joskus jopa potilaille. Välillä on hankala kuvitella, että Cristinalla löytyisi ollenkaan sitä inhimillisempää puolta. Sellainenkin kuitenkin ponnahtaa esiin useastikin erityisesti sellaisten ihmisten lähellä joista Cristina tosissaan välittää.

Hahmo, josta en taas aivan niin paljon pidä on toinen näistä kuvainnollisista siskoksista, Meredith Grey, jota näyttelee Ellen Pompeo. Hahmona Meredith on mielestäni varsin itsekäs. Liian usein hän jättää muiden mielipiteet kokonaan huomiotta setviessään ongelmia ja myös liian usein ottaa ohjat omiin käsiinsä luullen pystyvänsä mihin vain. Lisäksi Ellenistä näyttelijänä en pidä juurikaan, vaikka on hankala sanoa miksi. Ehkä se hiukan korvia kirpaiseva nauru on yksi asia.

Suosittelen kaikkia hyppäämään mukaan kahdeksanteen kauteen jos ei ole jo mukana. Kärryille pääsee varmasti ihan hyvin vaikkei aiempia tuotantokausia katsoisikaan.

Silmistä pois

2011-08-20T22:15:00.004+03:00

En tiedä kuinka moni on seurannut ennen kesää TVstä tullutta STAGEa, koulumusikaali kilpailua. Mutta itse olen. Ja alusta saakka jotenkin tykästyin Tampereen yhteiskoulun lukioon. Tyyliin ja taitoon, tarinaan ja hahmoihin. Niinpä päätin, että kun - ei tietenkään jos - tämä koulu voittaa, minä tahdon olla näkemässä viimeistellyn version.

Tänään käväistiin äidin kanssa katsomassa se sitten Linnanmäen Peacockissa. Silmistä pois oli tuon musikaalin nimi. Sisko ei suostunut lähtemään mukaan sanoen, että ei kiinnostanut.

On pakko sanoa, että se oli mahtava. Aivan ja täysin mahtava. Suurimmat kohtaukset olin tietenkin nähnyt jo ohjelman kautta, mutta väleihin oli tehty paljon uusia pienempiä kohtauksia, paljon hienosäätöä ja muutama uusi hahmokin. Ja tietenkin, tällä kertaa näin sen yhteennidottuna kokonaisuutena.

Ei se tietenkään ihan samanlaista ollut kuin ammattilaisten esittämä teatteri, mutta ei tarvinnutkaan. Nuorien ihmisten uusi into ja aikuisten puuttuminen lavalta teki siitä jotenkin... Paljon parempaa. Se loi oman tunnelmansa.

Suosittelisin kaikille, mikäli tänään ei olisi ollut viimeinen päivä, jolloin tämä ryhmä esiintyi. Te jotka ette käyneet katsomassa: Ette tiedä mistä kaikesta jäitte paitsi.

Something I found

2011-08-15T21:18:00.002+03:00

Stop all the clocks, cut off the telephone,
Prevent the dog from barking with a juicy bone,
Silence the pianos and with muffled drum
Bring out the coffin, let the mourners come.

Let aeroplanes circle moaning overhead
Scribbling on the sky the message He Is Dead,
Put crêpe bows round the white necks of the public doves,
Let the traffic policemen wear black cotton gloves.

He was my North, my South, my East and West,
My working week and my Sunday rest,
My noon, my midnight, my talk, my song;
I thought that love would last for ever: I was wrong.

The stars are not wanted now: put out every one;
Pack up the moon and dismantle the sun;
Pour away the ocean and sweep up the wood.
For nothing now can ever come to any good.

- W.H. Auden

Trip to the Past

2011-08-11T13:06:00.009+03:00

Kyllä, olen vielä elossa, terveenä ja taas kotona.

Kolmen viikon hiljaisuus johtui kielimatkasta, jonne omaksi yllätyksekseni uskalsin kuin uskalsinkin lähteä. Oliko kannattavaa? Ehdottomasti! Taas tuleevastaan vain se yksi ongelma: Sitä kaikkea kokemuksen määrää ei vaan voi sanoin kuvailla yhdessä postauksessa.

Suomalaisryhmässäni oli yhteensä 15 jäsentä plus ihanaakin ihanampi leaderi. Tällä ryhmällä kyräiltiin toisiamme 19. päivä heinäkuuta lentokentällä kun koitti lähdön aika. Suuntana oli Oxford, kirjallisuudestaan kuuluisa kaupunki Englannissa.

Saatiin kasvatettua ryhmähenkeä suomalaisten kesken erittäin nopeasti, ja vaikka kokonaisuudessa oli monennäköisiä erilaisia persoonia, niin kaikki tulivat erittäin hyvin toimeen keskenään. Ei se tietenkään samanlaista yhteenkuuluvuutta ainakaan omalla kohdallani ollut kuin Protu-leirillä, mutta kolmen viikon aikana sitä vain kasvoi siihen seuraan missä liikkui ja siitä tuli ehkä jopa hiukan riippuvaiseksi.

Toki siellä matkalla kuitenkin muitakin tapasi, kuin vain suomalaisia. Sehän oli kielimatka. Omassa isäntäperheessäni oli lisäkseni Maria Espanjasta ja Clara Ruotsista, joiden kanssa jaoin saman huoneen. Näistä kahdesta neidistä tuli myös hyviä ystäviä. Heidän kanssa juoruttiin milloin mistäkin aina iltaisin ennen nukkumaan menoa ja koulumatkat taitettiin yhdessä punaisessa kaksikerroksisessa bussissa istuen.

Isäntäperhe oli muutenkin parempi kuin mitä olin odottanutkaan. Äiti, Kate, oli aina kotona lapsia hoitamassa, kun taas isä, Simon, kävi töissä saattaen lähteä jo neljältä aamulla. Lisäksi oli kaksi lasta, Sebastian ja Charlotte. Ensimmäinen kolmevuotias ja jälkimmäinen puolitoista. Täytyy myöntää, että ainakin Charlotte oli suloinen pieni vintiö, mutta en ole koskaan ollut liiaksi lapsirakas, joten hermot olivat välillä kireällä. Nuo saattoivat aloittaa itkemisen ja huutamisen jo kuudelta aamulla - juuri kun olisi saanut nukkua vähän pidempään.

***

Oxford oli kaupunkina enemmän kuin mitä uskalsin toivoa. Olin odottanut vanhoja rakennuksia, mutta että niitä oli joka puolella ja aivan kaikkialla oli jotain mihin en ollut osannut varautua. Tämän takia kamerani muistikortti sai täytettä melkoista vauhtia kun jokainen upea college ja vanha kirkko piti jäädä kuvaamaan.

Tietenkin STSn kautta myös järjestettiin retkiä ja esittelykierroksia näiden rakennusten sisälle. Se oli suorastaan unelmien täyttymys. Päästiin jopa pyörähtämään paikoissa, joissa Harry Potteria on kuvattu. Esimerkiksi Chirtchurch Collegessa on kuvattu monet käytävä- ja rappukohtaukset, sekä Suuri Salikin käväistiin kiertämässä. Bodleian Libraryssa taas on kuvattu kirjasto-kohtauksia, sekä Sairaalasiipi.

Monia muitakin paikkoja kierretiin Oxfordin ulkopuoleltakin. Stone Henge, Stradford (Shakespearin syntymäpaikka), Lontoo... Tuntuu, että tämä kaikki olisi pitänyt nähdä puolessa vuodessa niin sen olisi saanut sisäistettyäkin.

***

Koulu oli myös kolmen viikon aikana aika suuri osa arkea, mikä oli tarkoituskin. Oma kurssini sattui olemaan Intensive, joka tarkoitti kolmea puolentoista tunnin oppituntia päivässä.

Tunneilla opiskeltiin pääasiassa englantia, ääntämistä ja äänteiden kirjoittamista. Keskusteltiin paljon ja myös katsottiin elokuvia. Muun muassa Pride and Prejudice (Ylpeys ja Ennakkoluulo), vanhempi versio, kuusiosainen sarja. Oli mahtava tarina ja hävettää, etten ole aiemmin katsonut tai lukenut.

Opettajastani on pakko mainita vielä erikseen. Ensimmäisinä päivinä nimittäin tuntui, etten selviäisi kolmestä kouluviikosta. Opettaja, Alice nimeltään, tuntui piikittelevän jokaista ja antavan ilkeitä kommentteja takaisin mitä ikinä yrititkään vastata. Tuntui ettei uskaltanut suutaan avata tunnilla, mutta siitäkin sai heti ryöpyn sarkastisia sanoja siitä miten tunneilla vain nukutaan.

Muutaman päivän päästä kuitenkin kaikki helpottui. En oikeastaan edes tiedä mitä tapahtui, tottuiko tuohon vain, vai muuttuiko Alicen asenne. Tai sitten hänet piti vain oppia tuntemaan, että tunneista pystyi nauttimaan. Piikittelyt oppi pian jättämään omaan arvoonsa, ja vastaamaan takaisin niin ettei tuo menettänyt malttiaan. Lisäksi Alicesta sai yllättäen kaivettua paljonkin huumorintajua, kun osasi käyttäytyä oikein. Lopulta kolmen viikon päästä tuntui, että tässä on opettaja, jonka tahtoisin omaankin kouluuni opettamaan.

***

Päivät olivat aika täynnä tekemistä, joten paljon vapaa-aikaa ei jäänyt. Bussimatkat jo itsessään söivät huimasti sitä vähää aikaa, jota saatiin koulun ja STSn erilaisten ohjelmien välissä. Host familyn luonakaan ei ehtinyt oikeastaan muuta tekemään kuin syömään ja nukkumaan.

Mutta huolimatta univajeessa ja kiireessä kamppailemisesta, nautin joka hetkestä. Sain paljon uusia ystäviä ja toivon että tulen vielä tapaamaan niitäkin, jotka eivät astu Suomessa.

Lähtisinkö uudestaan? Totta puhuen, en lähtisi. Se oli loistava kokemus, mutta se on tarkoitettu mielestäni koettavaksi vain kerran. En osaa selittää miksi mielestäni on näin. Aion toki vielä käydä Englannissa ja mielelläni myös Oxfordissa uudemman kerran, mutta aivan omalla vastuullani.

Suosittelen siis kokemusta jokaiselle, joka ei sitä ole jo kokenut!

PS. Kysykää rohkeasti jos joku asia kielimatkan suhteen askarruttaa. Tähän ei yksinkertaisesti saa mahdutettua kaikkea ilman että tekisin kilometrin pituisen postauksen.

PPS. Muistakaa, että kuvat saa isommiksi niitä klikkaamalla.

Elämänmuutos

2011-07-18T19:47:00.004+03:00

Sitä ei voi aavistaakaan miten elämä voi muuttua viikon aikana ja aivan aavistamatta.

Prometheus-leirit ovat periaatteessa rippileirin korvikkeiksi tehtyjä ateistileirejä, vaikka se on avoin myös Jumalaan ja muuhun sellaiseen uskoville. Protua kutsutaan myös kuvaavasti aikuistumisleiriksi.

Vietin viimeisen viikon melko täydellisesti keskellä korpea kahdenkymmen neljän muun ihmisen kanssa juuri kyseisellä leirillä. Seuraava sepustus ei tule kuvaamaan läheskään kaikkea, eikä mahduttamaan edes murto-osaa kaikesta siitä tunne- ja kokemusvyörystä, jonka viikon aikana sain.

En ole sosiaalinen ihminen, joten jännitin ihan pirusti ennen leiriä. Joutuisin viikon ajan täysin tuntemattomien ihmisten seuraan. Mitä jos ne olisivatkin liian eriliaisia enkä pääsisi mukaan ryhmään? Entä jos sieläkään en pääsisi olemaan oma itseni, vaan ajatukseni ja luonteeni tukahtuisi muiden miellyttämiseksi?

Bongasin heti perille päästyäni Anskun sieltä seisomasta pöytään nojaillen ja rohkaistuin ryntäämällä edes yhden melkein tutun ihmisen luo tervehtimään. Pian sitä sai kuitenkin tutustua muihinkin hiukan enemmän, sillä ensimmäinen päivä kulutettiin perinteisesti tutustumisleikkien parissa.

Kaikki olivat muistaneet ottaa avoimet ja positiiviset asenteet mukaan ja jättäneet kaiken negatiivisuuden kotiin, joka oli parempi kuin miellyttävä yllätys. Ja ihan hemmetin nopeasti ihmiset alkoivat tutustua ja jopa kiintyä toisiinsa.

Jokaiselle päivälle oli oma aiheensa ja ohjelmien aikana käsiteltiin kyseistä aihetta milloin puhuen ja pohdiskellen isoissa tai pienemmissä ryhmissä, milloin piirtäen ja esitelmiä tehden, milloin leikkien, milloin näytellen tai milloin väitellen. Kaikenlaista erilaista toimintaa oli, mutta itse rakastin yli kaiken piirissä istumista ja elämän suurten kysymysten pohtimista.

Yksi yllätys oli, että ohjaajista vanhin oli 26-vuotias, loput nuorempia. Yksi jopa minua itseäni nuorempi. Tämä tarkoitti siis sitä, että ensimmäistä kertaa millään leirillä uskoisin saaneeni jopa leirin vetäjistä jonkinlaisia kavereita, joihin voisi pitää tulevaisuudessa yhteyttä.

Viikko kului hurjaa vauhtia. Vapaa-ajat vietettiin keskenään keskustellen, järvessä uiden, saunoen tai ihan vain oleillen. Yhteishenki levisi nopeammin kuin sienet sateella ja viikon lopussa pillitettiin itsemme rutikuiviksi. Kukaan ei tahtonut lähteä, minä en ainakaan.

Se on kokemus, jota ei voi kokea toista kertaa ja jota ei voi sanoin kuvailla. En ole hyvä ihmissuhteiden kanssa, enkä olemaan oma itseni. Reagoin erittäin voimakkaasti ympäristööni ja muiden mielipiteisiin ja näkemäni perusteella yritän olla täydellinen muiden silmissä. Protulla sain olla oma itseni, täydellisesti. Kerroin salaisuuksia, joita en ole kertonut edes parhaalle ystävälleni. Ja nämä ihmiset olin tuntenut alle viikon.

Voisin jauhaa ikuisuuksiin miten ihania ihmiset siellä olivat. Ymmärtäväisiä ja upeita kuuntelijoita. Avoimia, kertoivat myös omasta elämästään, mutta samalla myös löytyi monta sangollista mahtavaa huumorintajua.

Viikon aikana ajatusmaailmani on laajentunut suuresti. Tuntuu kuin näkisi elämän aivan toisella lailla. En olisi ikinä uskonut, että elämänkuva voisi muuttua näin paljon, saati sitten vaivaisessa viikossa. Tuntuu todella, että olisin aikuistunut huimasti ja ottanut viikon sisällä paljon enemmän askelia eteenpäin, kuin mitä olisin ottanut edes kahdessa vuodessa ilman tätä leiriä. En voi sanoa muuta kuin tuhannet kiitokset leirin vetäjille ja ihanille leiriläisille, ja voin vain harmitella, etten parempaan pysty.

Jokainen, jolla on mahdollisuus: Suosittelen lämpimästi Protua, se on kokemus, joka muuttaa elämän lopullisesti, antaa paljon uusia ystäviä ja kasvattaa kohti aikuisuutta. Ja mikä parasta, se on niin avoin. Jopa ohjaajaksi pääsee kouluttautumaan, vaikkei leiriä olisikaan käynyt.

Italia-kuulumisia

2011-07-10T12:32:00.006+03:00

Italian reissusta on nyt jo lähes viikko aikaa, mutta päätin silti vielä laittaa pientä kertomusta siitä matkasta. Ei mitään kovin suurta, sillä tänään on lähtö Prometheus-leirille, joten aikaa ei ole liiaksi.

Toscana oli siis paikka, jossa vietimme viikon. Varmaan turha sanoa, että oli kuuma kuin mikä. Yhtenä päivänä tosin tuli vettä kuin saavista kaatamalla. Mukavaa virkistystä muuten paahtavaan viikkoon.

Meidän perhe ei ole oikeastaan sitä rannalla loikoilevaa tyyppiä. Tietenkin meressä käytiin pulahtamassa kerran jos toisenkin, mutta rusketusta kerättiin enemmänkin kaupungeilla kävelemällä kuin hiekalla makoillen.

Neljän päivän ajan käytössämme oli auto, jolla sitten hurjasteltiin pitkin vuoristoteitä. Isukki on jo niin tottunut ulkomaiden vuoristoissa ajamaan, että hurjasteluksi se meno tosiaan välillä meni.

Nähtävyyksiä katsastettiin sen auton avulla siis. Vetulonian kuumat lähteet oli ensimmäisen päivän tehtävä. Lämpimää vettä oli kyllä, mutta haju oli kuvottava. Eikä lähtenyt hiuksista kuin vasta kahden pesukerran jälkeen. Saati sitten pyyhkeestä.
Toinen päivä vietettiin Pisassa, ja tietenkin tornia katselemassa. Olihan tuo vielä pystyssä, ja sisälläkin käytiin. On aika mielenkiintoista kiivetä ties kuinka monta kerrosta kierreportaita vinksallaan olevassa tornissa.

Oi että, rakastin niitä Italian katuja ja kujia. Vanhanaikainen tunnelma, kivitaloja ja muuta juuri sellaista mikä uppoaa minuun. Toisaalta lihakaupat, joissa näytetään ikkunoissa sianpäitä, verisiä lihaviipaleita ja sorkkia siellä täällä, eivät houkuttaneet liiaksi.

Yksi asia, jota en osannut lainkaan odottaa oli, että siellähän ei puhuttu lainkaan englantia. Tai juuri ollenkaan. Ravintola, jonka ruokalista oli englanniksi, tai kauppa, jonka myyjä osasi englantia edes muutaman sanan, oli todellinen harvinaisuus.

Mutta hyvin pärjättiin, vaikkei mitään ylitsepääsemätöntä vaikutusta paikka tehnytkään.

Pinkkijahdissa

2011-07-07T18:36:00.008+03:00

Tapasin pitkästä aikaa pitkäaikaista netissä tutustuttua ystävää, jolla myös blogi täällä. Viimekertaisesta kunnollisesta tapaamisesta oli kovin pitkä aika, oli kiva viettää aikaa tällä kertaa ihan kokonaisen päivän verran. Tuo kun asustaa sielä Kempeleessä, kovin kaukana täältä Vantaalta. Ei sitä turhan usein pääse tapaamaan.

Oli siis päivä aikaa, ja tämän päivän päätimme viettää Helsingin huvipuistossa, Linnanmäellä. On varmaan turha sanoa, että oli hauskaa. Monenlaisia laitteita tuli kokeiltua, Ukkoon tai Rakettiin en vieläkään uskaltautunut. Kunnia sille joka joskus minut jompaan kumpaan saa raahattua.

Ensimmäinen vilahdus pinkistä tuli jonotellessa ketjukaruselliin. Se lapsuuden ajan paras laite kun ei muualle uskaltautunut. Vastapäisen laitteen jonossa oli kuusi pinkkimustiin pukeutunutta miimikkoa, naamat valkoisiksi maalattuina ja paikoilleen jähmettyneinä. Ystävän kanssa tietenkin kummasteltiin, että mitä oikein oli tekeillä... Nuo liikkuivat jonon mukana kyllä, mutta aina kun oli mahdollisuus niin jähmettyivät mitä erilaisimpiin asentoihin.

Muutaman laitteen jälkeen bongattiin nämä pinkkiasuiset uudestaan. Tällä kertaa kahdeksan ryhmä oli laulamassa ja tanssimassa aukealla paikalla. Laulun mukaan tämä porukka oli Ilveilijöitä ja tarkoituksena oli täysin randomisti viihdyttää huvipuistoväkeä ja kierrellä yhdessä ja erikseen.

Siitä se lähti. Aina laitteiden ohella metsästeltiin ja bongailtiin näitä pinkkipukuisia miimikkoja. Olivat todella taitavia. Siis todella. Ja hauskojakin. Tuollainen työ olisi unelma.

Tälläinen löytö. Päätin jakaa, koska tuo kahdeksan poppoo teki suuren vaikutuksen tähän otukseen.

Tässä vielä neljä suosikkia. Paras tämä hattuhemmo ensimmäisenä.

Psst, kaveri metsästi netin syövereistä hiukan lisäselvennystä, lukekaapa täältä.

Kesätöitä

2011-06-19T13:01:00.003+03:00

Kahden viikon kesätyöputki on nyt siis hoidettu. Palkan pitäisi ilmestyä tilille tämän kuun lopussa (hiukan vajaana, sillä onnistuin sotkemaan verokorttiasiani) ja työtodistus on varmassa tallessa yöpöydän laatikossa.

Vietin tuon kaksiviikkoisen siis S-marketilla työskennellen. Kuuden tunnin päiviä viisi kertaa viikossa. Täytyy myöntää, että ne kaksi viikkoa olivat melko raskaita. Herätys oli joka aamu kuudelta ja nukkumaanmenon myöhästymisen takia yöunet olivat viidestä seitsemään tuntia per yö. Lisäksi ottihan se ainakin ensimmäisinä päivinä melko paljon jaloille, ympäri kauppaa kävelemistä kuusi tuntia putkeen. Onneksi siihen kuitenkin tottui varsin nopeasti.

Hommana oli siis pääasiassa hyllyjen järjestelyä. Joku voisi sanoa sitä äärettömän tylsäksi hommaksi, mutta omalla kohdalla olen sen verran suuri perfektionisti, että pidin siitä työstä hyvinkin paljon. Parasta oli kierrellä ympäri kauppaa ja siirrellä väärissä paikoissa olevia tuotteita oikeille paikoilleen.

Eihän siinä työssä kovin paljon vaihtelua ollut, pakko myöntää. Alaikäisenä kun ei edes kassalle pääse. Hyllyttämisen lisäksi oli kuitenkin asiakkaiden neuvomista, joka ei tosiaankaan ollut samanlaista yhtenäkään päivänä. Milloin sattui paikalle huononäköisiä vanhuksia pyytäen että lukisin tuotteen päivämäärän, tai kärttyisiä keski-ikäisiä pappoja, jotka suuttuivat kun ei osannut neuvoa kunnolla. Englantiakin sai yllättävän paljon puhua (joka on omalla kohdalla pelkkä hyvä juttu), mutta kahden viikon aikana yritin ymmärtää myös kiireistä selostusta venäjäksi, espanjaksi, ruotsiksi ja kiinaksi.

Muista kesätyöläisistä myös löytyi varsin mukavia ihmisiä. Varmasti pidän yhteyttä tämän työjaksonkin jälkeen.

Palkkahan siellä ei ollut järin hyvä, noin 5 euroa tunnilta, mutta silti kokemuksena tämä oli ihan mahtavaa. Nykyään kun kävelen kauppaan se on aivan erilaista. Nyt tietää mistä ne tuotteet oikein sinne hyllyille tulevat ja minkälaista menoa siellä takahuoneessa ehkäpä on. Ja tietenkin tulee se tavaton tarve alkaa järjestelemään niitä hyllyjä, vaikkei töissä enää olisikaan.

Tulokset täällä

2011-06-16T17:30:00.002+03:00

Ja näin tämä neiti päätyi Helsingin kuvataidelukioon, a.k.a. Torkkeliin. Epäuskoinen olo vain jatkuu ja jatkuu.

Sain kuulla uutisen äidiltä, lähetti viestin kun olin töissä. Ensin ajattelin, että se on kattonut ne nimilistat nyt väärin. Ehti käydä mielessä sekin, että siellä on joku toinen saman niminen eikä sisäänpäässyt ollutkaan minä.

Lukiopaikkaa vastaanotettaessa pelkäsin ensin, ettei nimeä löydy koulun oven listata; löytyihän se. Ettei miun kurssien esivalintalomaketta ollutkaan siellä; olihan se. Että rehtori muuttaisi mieltään nähdessään todistukseni; eihän se.

Lopulta oli vain pakko uskoa, että mie olen nyt sinne päässyt ja menossa kahden kuukauden päästä. Piste.

Jännittää, mutta sentään hyvällä tavalla. Toivon, että yhteishenki tässä koulussa on paljon parempi kuin edellisessä.

You belong to the industry, baby

2011-06-12T17:17:00.003+03:00

That was purely awesome!

Eräs ihana ystäväni tutustutti minut jonkin aikaa sitten IAMX-yhtyeen maailmaan. Elektronista musiikkia, hiukan kuuntelemani Emilie Autumnin tapaista, joten tykästyin aika nopeasti. Kyseinen IAMX sattui eilen saapumaan Suomeen ja nousemaan Nosturin lavalle.

En osannut oikeastaan innostua kovinkaan paljon. En ole niitä keikkaihmisiä, elämäni aikana käynyt kaksi kertaa ja kummatkin Emilien. Lisäksi en oikeastaan ole kuunnellut IAMXn kappaleita laajemmalti, vain muutamia sieltä täältä. En siis odottanut tätä keikkaa innolla, meinasin jopa unohtaa ilmestyä paikalle.

Voi kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Osasin vain muutamien kappaleiden sanat, mutta eihän se estä pomppimasta ja kiljumasta. Tunnelma oli katossa läpi koko keikan. Chris Corner oli syötävän suloinen ja suoraan sanoen seksikäs mustassa roikkuvassa paidassaan ja rumpuja hakatessaan. Lisäksi koskettimia soittamassa oli Janine Gezang, joka oli hänkin erittäin vaikuttava ilmestys upeissa vaatteissaan ja lyhyissä valkoisissa hiuksissaan.

Puolitoista tuntia hurahti ohitse muutamassa minuutissa. Tai siltä se tuntui. Eikä mitään haitannut, vaikka Corner kerran unohtikin sanat ja kompastui rumpusettiinsä. Se oli silti jotain, jota ei voi sanoin kuvailla. Tahdon takaisin, ja toivottavasti vielä joskus pääsenkin.

Pakko muuten sanoa, että kuuma siellä ainakin tuli. Niin paljon ihmisiä pienessä tilassa, pomppimassa kuin hullut ja ulkona yli 20 astetta lämmintä. Keikan loputtua ulos virtasi hiestä läpimärkiä ihmisiä.

Vielä muutamia ihanimpia kappaleita, mitä keikalla kuulin:

Music People

My Secret Friend

Nature of Inviting

EDIT // Kuvat lisätty, laatu oli vielä huonompi kuin huomasinkaan. Enempää ei siis sen takia tule. Pahoitteluni ~

Tuntemattomalle tielle

2011-06-04T12:04:00.003+03:00

On se outoa miten en ole koskaan erityisemmin pitänyt siitä koulusta, välittänyt melko huonohenkisestä luokasta, kiinnittänyt juurikaan huomiota opettajiin... Silti sen kaiken keskellä kun on ollut viimeiset yhdeksän vuotta, ei se lähteminen tuosta vain käy. Oli osa koulun väestä miten inhottavia tai tuntemattomia tahansa, oli siellä myös niitä ihania ihmisiä joita en usko enää näkeväni vaikka kuinka yritettäisiin pitää yhteyttä. Kaikki jatkavat omaa tietään eri suuntiin, itsekin poikkean melko kauas muiden poluista.

On varmaan sanomattakin selvää että pelottaa ihan hirveästi. Nyt on ensimmäinen kerta kun saan itse varsinaisesti päättää tulevaisuudesta, nyt ei enää mennä sinne minne pitää. Nyt se on ihan oikeasti omissa käsissäni ja minä en yhtään tiedä olenko valmis ottamaan näin suurta vastuuta.

Pakko se on kuitenkin kokeilla että kantavatko nämä jalat omillaan ja kestääkö pää ilman tutun turvallista ympäristöä. On tässä vielä kesäloma aikaa kerätä rohkeutta ja itsevarmuutta. Ja vaikka matka nyt ei jatkuisikaan sinne mihin ensisijaisesti toivoin, niin ei maailma siihen kaadu. Kyllä minä tähän pystyn.

Tuntuu vaan kovin pieneltä näin suurien valintojen edessä. Tästä kuitenkin alkaa sitten se loppuelämä.

I'm Wishing

2011-05-22T18:00:00.009+03:00

Tällä hetkellä tahtoisi ja tarvitsisi vaikka ja mitä. Kaikkea ei valitettavasti voi saada, sillä tuleva kielimatka taitaa syödä melko paljon rahaa. Mutta kyllähän sitä aina toivoa saa...

Entinen iPod nanoni meni rikki. Puoli vuotta se palveli hyvin, mutta kuoli sitten. Samaa mallia ei enää löydy mistään, enkä todellakaan halua uusinta kosketusnäytöllistä. Kolmatta mallia kuitenkin tunnutaan vielä myytävän. Tämä kapistus pitäisi hankkia kyllä ennen kesää. Silloin tulee reissattua niin paljon, ettei ilman musiikkia pärjää.

En juurikaan kuuntele yleisesti tiedossa olevaa ja radiossa soivaa musiikkia, mutta Hurts on saanut napattua minutkin mukaansa.

Hurts - Sunday

Dark Sanctuaryn löysin Victoria Francésin kautta ja levyn tahdon ehdottomasti itselleni. En tiedä miksi juuri tämä levy, oikeastaan ehkä mikä vain kävisi. Les Mémoires Blessées on vain ihanin kappale mitä tältä bändiltä tiedän.

Darc Sanctuary - Les Mémoires Blessées

Sweep-sarjaan koukutuin jo jokin aika sitten. Valitettavasti sen kääntäminen suomeksi on kielletty, sillä siinä kerrotaan kirkon mukaan liian yksinkertaisesti Wicca-uskonnosta, jota tosiaankin harjotetaan joissain maailman kolkissa. Kirjakaupoista ei löydy lainkaan kyseistä sarjaa englanniksi ja kirjastoistakaan ei aivan loppuun asti. Niinpä nämä viimeiset osat mielelläni tahtoisin itselleni.

DeviantARTin Premium Membershipillä saa paljon uusia mahdollisuuksia oman tilin muokkaamiseen ja taiteen näyttämisen suhteen. Oman tilin ulkoasua saa muutella paljon vapaammin, taiteita saa laittaa esille monipuolisemmin, ja mikä omalla kohdalla kiehtovaa, saa käyttöön Kritiikki-toiminnon. Sen avulla muut voivat antaa sinulle ja sinä muille rakentavaa palautetta töistä. Se olisi omalla kohdalla tarpeen. Premium Membershipia olen himoinnut jo ensimmäisistä dA-päivistäni lähtien, mutten ole saanut ostettua vielä.

Kuvien lähteet: CDON.COM, SuperKuva, DeviantART ja BookPlus

Posti tuli

2011-05-05T09:04:00.003+03:00

Arvatkaapas mikä odotti tiistaina pöydällä kun pääsin vihdoin koulu-treeni-kielimatkainfo-kauppa -reissulta kotiin? DeviantARTista tilaamani huppari. Voi, oli ihana yllätys nähdä se siinä pöydällä varsinkin kun en ollut odottanut sen tulevan vielä muutamaan viikkoon. Sehän kipaisi tuolta Yhdysvalloista tänne vajaassa kahdessa viikossa.

Maksoi noin 30 euroa (en jaksa alkaa laskea niitä dollarisählinkejä) postikuluineen ja oli 20 % alennuksessa. Nuo rahat meni siitä ensimmäisestä palkasta....

Tälläinen se oli siis:

Kuva pöllitty DeviantARTista, sillä koulun koneella tätä merkintää väännän. Muuten olisin ehkä voinut ihan henkilökohtaisesti esitellä tuota hupparia, muttei täällä ole kuvaamismahdollisuuksia tai muita.

Kokona oli M, mutta tuli yllättävän suuri paketti. Olisi kai pitänyt muistaa, että amerikkalaiset oli sitä "isompaa kansaa". Mutta ihan kiva se on vähän löysänäkin. Ei kaiken tarvitse ihonmyötäisiksi mennä.

By the way, sain repäistyä siihen reiän heti keskiviikkona sitä käyttäessäni. Koulun seinästä törröttävä naula päätti olla ilkeä ja tarttua siihen. Ei mitään isoa vahinkoa onneksi tullut ja kotona sain sen jo paikattua. Onpahan vaan kiva kun Vantaan kaupunki pitää koulunsa hyvässä kunnossa.

Rock it!

2011-05-03T07:06:00.004+03:00

Sunnuntaina käväistiin vapun kunniaksi katsomassa Rock the Ballet -balettiesitys. Mainoksiahan on ollut siellä sun täällä, joten päätin kinuta äitiä ostamaan liput. Sisko ei välttämättä ollut niin innostunut, mutta kyllä tuokin raahattiin mukaan.

Taas kerran se ei ollut aivan mitä olin odottanut. En ollut etukäteen katsellut mitään nettisivuja tai muita, joten yllätyin kun esiintyjiä olikin vain kuusi miestä ja yksi nainen. Olin ehkä odottanut hiukan enemmän.

Mutta paljon tuttuja kappaleita ja välillä ihan mukavan huumoripitoistakin balettia. Enhän minä mikään asiantuntija sen suhteen ole, mutta voimistelutausta selvästi auttaa hiukan pienien mokien ymmärtämisessä. Esimerkiksi pieniä eriaikaisuuksia näkyi yllättävän usein, ammattilaisilta nuo nimittäin näyttivät ainakin jalkatekniikan ja ponnistusvoiman perusteella.

En tiedä suosittelisinko erityisemmin kenellekään. Baletin ystäville kyllä ainakin, mutta jos ne jutut ei kiinnosta lainkaan, niin tuskin tämäkään. Aivan pakko sanoa, että lopussa kun nuo kaikki hilluivat siellä lavalla ilman paitaa (paitsi nainen tietenkin), niin ei se nyt erityisen suurta vaikutusta tehnyt. Paremman näköisiä olisivat voineet olla.

Psst, taas niille joita kiinnostaa: Pääsykokeet on suoritettu ja menestys oli... No, parempaa kuin odotin, mutta ei välttämättä riitä sisäänpääsyyn saakka. We'll wait and see. Tulokset tulevat 16.6.

Luminen pääsiäinen

2011-04-30T14:28:00.004+03:00

Vähän myöhäseksi taas meni näiden pääsiäis kuulumisten kertominen. On se kumma kun kiireiltään ei ehdi yhtä pienoista merkintää vääntämään.

Pääsiäisen vietin, tidididii, Himoksella lasketellen. Oli aika mielenkiintoinen kokemus ja kun ennen en meinannut pitää laskettelusta, niin nythän se oli oikein siedettävää. Mäessä pärjäsi loistavasti kevättakilla (muutama pikkupoika t-paidalla). Sormet ja varpaatkaan eivät olleet kohmeessa kun sieltä rinteestä lampsi kotiin. Hiki tosin virtasi aina välillä kun kypärä oli melko hiostava.

Perheen kesken siellä siis perjantaista maanantaihin. Huomasi että oli muillakin lomafiilis siellä. Heti perjantai-iltana alkoi musiikit jytäämään kuuden aikoihin joka toisessa mökissä. Kalja- ja siideritölkkejä oli ojanpenkat täynnä, samoin kuin tupakka-askejakin. En tiedä mitä muut perheenjäsenet olivat, mutta itseäni ei häirinnyt itseasiassa lainkaan. Se on ihan mukava kuunnella vierestä kun känniset miehet hoilaa pihalla karaokea.

Samaa jatkui läpi loman ja vain kerran se alkoi tulla korvista ulos. Nimittäin kun ihmiset tulevat mistä lie baareistaan neljältä yöllä ja päättävät sen jälkeen vielä jatkaa siinä naapurissa viiteen saakka. No, lomalla onneksi saa nukkua pitkään niin ei se herätys niin paljon haitannut.

Loma sujui siis oikein rattoisasti. Laskettelun lomassa ehdittiin käydä uimassakin ja pääsin ensimmäistä kertaa pulahtamaan järveenkin tältä vuodelta! Pirun kylmää vettä, sanoisin näin.

Kouluhommat ei tosin jättäneet lomankaan ajaksi rauhaan. Siellä omalla minikannettavallani väkertelin aina sopivissa väleissä äidinkielen lopputyötä ja yhteiskuntaopin eduskuntavaaliportfoliota.

Nyt seuraavaksi siten vuorossa vappu, jota olen itseasiassa aivan pian lähtemässä juhlistamaan kaveriporukan kanssa. Ei muuta kuin hauskaa vappua kaikille!

Ai niin, niille joita kiinnostaa: Työhaastattelu meni loistavasti ja kesätyöpaikka on nyt varmistettu.

Täältä kiireen keskeltä

2011-04-13T17:04:00.004+03:00

Aloittanen tämän merkinnän aivan mahtavan isolla anteeksipyynnöllä. Viime merkinnästä on jo yli kuukausi enkä yhtään tajua miten niin on päässyt käymään. Aika on tosissaan ottanut siivet ja lähtenyt lentämään.

Mutta nyt siis hiukan kuulumisia. Ja niitä onkin itseasiassa melkoinen kasa. Bloggauksen uupuminen on nimittäin johtunut puhtaasti ajan puutteesta. On ollut niin paljon kaikenlaista että tuntuu kuin ihan juuri hautautuisi tämän kaiken alle.

Jo muutama viikko sitten täällä käväisi hoidossa kaksi koiraa, oman koiramme emä ja tuon kasvattajan toinenkin koira. Toinen kunnon ärrimurri ja toinen iloinen viipottaja. Niiden touhua oli mukava seurata pidennetyn viikonlopun ajan.

Kesätyörintamalta on tullut paljonkin uutta. Faunataresta tuli siis loppujen lopuksi kieltävä vastaus, mutta sen sijaan sain haastatteluajan Helsingin S-marketiin torstaille. Toivottavasti sieltä löytisi jotain hommaa, vaikka ei hyvältä näytä. Olen nimittäin vapaa vain sen ensimmäiset kaksi viikkoa kesäloman alusta ja saa olla aika hyvä tuuri ettei joku ole jo vienyt sitä paikkaa ennen minua.
Lehtien jaosta, joka muuten vie lajitteluineen ja jakamisineen noin viidestä kuuteen tuntia, on ensimmäinen palkkapäivä huomenna. Omien laskujen mukaan saldo tähän asti on 146,10 euroa ja sen verran pitäisi siis 15. päivä tupsahtaa tilille. Yippee!

Kouluhommat ovat myös pitäneet kiireisempinä kuin koskaan ennen. Kokeita läjäpäin, joiden lisäksi vielä valtakunnallisiakin. Tähän mennessä olen suoriutunut mielestäni kohtuullisen hyvin; sain fysiikan, matikan, englannin ja äidinkielen viime kursseista kympit, vaikka valitettavasti yhteiskunta oppi laskikin kahdeksikkoon. Damn it.
Lopputöitäkin on tulossa. Maantiedosta kotiseututyö (esitellään omaa asuinympäristöä, tarkkaillaan säätä, kuvataan luontoa ja eläimistöä...), äidinkielestä kirja-artikkeli/asiateksti (luetaan kirja, poimitaan siitä aihe ja kerrotaan tuosta aiheesta kirjan ja muun materiaalin avulla), äidinkielestä puhe (hautajais-, hää-, läksiäis-, mikätahansapuhe minkä vain keksii) ja yhteiskuntaopista vaalityö (seurataan jonkun eduskuntaan pyrkivän ehdokkaan vaalikampanjaa, -menestystä ja muuta sellaista).
Ja kaiken kruunaa vielä kuvataidelukion pääsykoetyö, joka pitäisi saada kahden viikon sisällä valmiiksi. En ole edistynyt kehuttavasti.

Kaikesta tästä kiireestä huolimatta olen saanut järjestettyä itselleni edes hiukan aikaa myös kavereille ja yllätys yllätys, elokuville ja kirjoille. Pitäähän sitä aina silloin tällöin myös rentoutua. On tullut luettua Sweep-kirjasarjaa eteenpäin ja sainpa haettua sen viime merkinnässä mainitsemani The Linnet Birdinkin tilauksesta.
Elokuva rintamalla olen katsellut muun muassa yhtäkkisen innostuksen vallassa Spider Man ykkösen ja kolmosen, suomalaisen elokuvan nimeltä Kuutamolla ja ihan elokuvateatterissa asti Just Go With It'n. Kaikki olleet ihan katsomisen arvoisia, vaikkakin Kuutamolla-elokuva ehkä siitä tylsimmästä päästä, Spider Manit siitä toiminnan täyteisimmästä päästä ja Just Go With It siitä humoristisimmasta päästä.

Joukkuevoimistelurintamalla on mennyt myös kiireisesti. Harjoituksia neljästä kuuteen kertaan viikossa ja kisoja nyt mennyt kaksi kappaletta, yhdet vielä edessäpäin. Ensimmäisissä kisoissa menestys melkoisen huonoa, mutta toisissa saavutettiin jo neljäs sija.

Pahoittelut näin kiireellä käydystä tekstistä. Ymmärsiköhän tästä miksi ei ole järin paljon ollut aikaa täällä blogin puolella pyöriä?

Kaikki ovat varmaan jo huomanneetkin, että ulkonahan alkaa jo näyttää kohtapuoliin kesältä. Illat tuoksuvat jo ihanasti keväältä ja mopot ovat jo kovassa käytössä (minä siis kavereiden kyyditsemänä kun en omaa omista). Ei tässä enää kauaa tarvitse odotella.

Uudistuksia ja uutisia

2011-03-09T16:52:00.005+02:00

Viikonloppuna oli taas tekemistä kerrakseen.

Hurahdin tuossa jokin aika sitten taas pitkästä aikaa palapeleihin ja juuri vähän aikaa sitten sain valmiiksi tuhannen palan urakan. Lisäksi kokosin myös Japanista mukaan tarttuneen Totoro-palapelin. Kummatkin pääsivät nyt viikonloppuna kehystettyinä koristamaan huoneeni nurkkausta.

Palapelien kasaaminen on ollut mieluista puuhaa jo pienestä asti. Päiväkodissa kasasin hullun lailla sitä yhtä ja samaa viidensadan palan palapeliä päivästä toiseen, aina uudestaan ja uudestaan. Loppujen lopuksi olin jo kehitellyt niin hyvän taktiikan, että palapeli kasaantui kymmenessä minuutissa.

En tiedä mikä niissä viehättää, mutta ne on aina kiehtoneet.

Ja myös hieman uutisia, ensimmäisenä työrintamalta. Ensimmäinen työhakemus ei tuottanut kesätöitä, harmi sinänsä vaikka eihän minulla mitään suuria odotuksia ollutkaan.
Faunataresta tiedustellessa en saanutkaan suoraan kieltävää vastausta. Paikkaan tarvittaisiin kesätyöntekijöitä, mutta vielä ei tiedetä, että saadaanko niitä palkattua. Jos saadaan niin ainakin on varmaa että joku harjoittelijana olleista pääsee täyttämään sen paikan.
Lehtienjakopaikasta soitettiin ja aloitan jakamisen lauantaina. Ei se kovin hyväpalkkaista työtä todellakaan ole (noin 80 euroa kuussa), mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Vielä viimeiseksi pieni asia josta olen itse yllättävän innoissani. Sain varattua Linda Holemanin kirjan The Linnet Bird. Toimitusaika on 4-6 viikkoa, mutta jaksan kyllä odottaa, vaikka ehkä hiukan kärsimättömästi. Olen tuota kirjaa metsästänyt jo niin kauan että oli vihdoin pakko turvautua tähän varausvaihtoehtoon.

Black Swan

2011-03-06T10:21:00.004+02:00

Pieni selostus Black Swan -elokuvasta. Tämä pätkä ei sisällä juonipaljastuksia, joten voi aivan rauhassa lukea.

Lauantaina lähdettiin siskon ja äidin voimin leffateatteriin katsomaan huikeita arvosteluja saanutta Black Swania. Odotukset olivat korkealla. Olin kuullut kavereilta että elokuva on ehdottoman hyvä (jonka he tosin totesivat vain trailerin perusteella) ja äitikin innostui ajatuksesta kun luki lehdestä minkälaisia arvosteluja kyseinen elokuva on saanut. Oscar-ehdokkuuksiakin taisi olla.

Genre oli psykologinen trilleri, joka ainakin minuun uppoaa yleensä aika hyvin. Muuten en sitten elokuvasta oikein mitään tiennytkään kun teatteriin marssin sitä katsomaan.

Elokuva kertoi siis Nina-nimisestä ballerinasta, joka halusi isompaa osaa uudessa baletissa, Joutsenlammessa. Liiallinen harjoittelu ei kuitenkaan ollut hyväksi.

Alku oli mielestäni suoraan sanottuna tylsä. Olihan se mukava seurata Ninan elämää tavallisena ballerinana, mutta omasta mielestäni alussa ei olisi tarvinnut aivan niin paljon keskittyä siihen. Toihan se toki oman tunnelmansa ja ehkä hiukan pohjatietoakin sitten tulevaan.

Pikkuhiljaa elokuva alkoi muuttua jännemmäksi ja jännemmäksi. Muutaman kerran katseenikin jouduin kääntämään kun en mikään erityinen yksityiskohtaisesti näytettyjen haavojen aukomisten ystävä ole. Ja vaikka se aika hurjaa menoa yhdessä vaiheessa olikin niin täytyy sanoa että kyllä mie aika paljon tykkäsin.

Loppupuolella ei sitten näkynyt jälkeäkään siitä alun tylsyydestä. Tapahtumat vilisivät kovaa vauhtia ja välillä ehdin tipahtaa kärryiltäkin. En kuitenkaan niin pahasti että olisi koko loppuelokuvan pilannut, mutta ehkä tapahtumia olisi voinut jotenkin saada rauhoitettua ja ehkä edes pienesti selitettyä.

Vaikka tekstistäni saakin ehkä pienesti negatiivisen kuvan niin todellisuudessa pidin oikein paljon. Elokuva oli totaalisen erilainen kuin mitä olin osannut odottaakaan ja se oli oikeastaan suuri plussa. Tämä erottui joukosta.

Stylish blogger Award

2011-03-01T20:45:00.006+02:00

Ihana neiti nimeltä Varislapsi nakkasi tänne tämän Stylish blogger awardin. Tarkoitus siis kirjoittaa seitsemän faktaa itsestään ja laittaa sitten palkinto eteenpäin.

1. Olen vieläkin erittäin epävarma mihin tahdon jatkaa peruskoulun jälkeen, vaikka yhteishaku on kahden päivän päästä.

2. Luen tällä hetkellä englanninkielistä sarjaa nimeltä Sweep. Tuo kertoo Wicca-uskonnosta ja noituudesta, mukana myös mutkikkaita ihmissuhdesotkuja. Tästä sarjasta tulossa varmaan vielä erikseen oma merkintänsä.

3. Kesäloma pelottaa hiukan, sillä en tiedä onko minusta sosiaalisilta taidoiltani kielimatkalle lähtijäksi.

4. En pidä lainkaan ihmisistä, jotka ilmaisevat mielipiteensä kuin se olisi ainoa oikea.

5. Arvostelen muutenkin muiden luonteita melko ankaralla kädellä ja etsin helposti virheitä toisista ihmisistä. Pidän yleensä kuitenkin tulkintani omana tietonani.

6. Kun minulta kysytään missä olen hyvä niin ensimmäisenä tulee mieleen matikka. Odotan innolla miten pärjään lukion pitkässä matikassa. Tällä hetkellä tunneilla menee useasti hermot kun muut eivät tajua ja minä istun toimeettomana kun osaan jo kaiken mitä läpi käydään.

7. Ennen en piirtänyt lainkaan käsiini, mutta kun siihen kerran sorruin niin nyt siitä on tullut erittäin paha tapa.

Tämän palkinto lähtee eteenpäin Anskulle, Elinalle, märylle ja Melindalle. Kiitokseksi ihanista blogeista joita seuraan mielelläni.

Kesää innokkaana odotellen

2011-02-27T21:16:00.007+02:00

Nyt on suurin osa päivästä menny kesälomaa suunnitellessa. Aika aikasinhan mie olen liikenteessä, mutta kaikki täytyy nykypäivänä hoitaa ajoissa, että pääsee minne tahtoo. Näiden suunnitelmien ansiosta olen entistä innokkaampana odottamassa kesälomaa.
Ja mitä kaikkea siis on ollut suunnitteilla?

Ensinnäkin kesätyö on yksi asia joka pitäisi saada järjestettyä. Laitoin tänään hakemuksen Lidliin, vaikken toisaalta ole varma että otetaanko sinne alaikäisiä töihin laisinkaan. No, ei muuta kuin peukut pystyyn ja toivomaan.

Muitakin hakemuksia olisi tarkoitus laittaa menemään, mutta vielä ei ole kaikissa paikoissa näköjään haku avautunut. TET-paikasta, Faunatarestakin pitäisi käväistä kysymässä kesätyömahdollisuuksia, vaikka siltä saralta ei ole juurikaan toivoa.

Lisäksi tungin vielä yhden hakemuksen lehtienjakajaksi. Eihän siinä mikään kovin suuri palkka ole, mutta siinä saa liikuntaa ja itse pidän sellaisesta järjestelmällisestä työstä. Annetaan täsmällinen jakoalue ja tietyt päivät jolloin pitää jakaa.

Mihin tätä rahaa sitten niin kipeästi? Toiseen suunnitelmaan kesän varalle, nimittäin kielimatkalle! Tänään varattiin äidin kanssa kolmen viikon matka Englantiin, Oxfordiin. Siinä yksi syy miksi en meinaa housuissani pysyä kun sitä pitää vielä monta kuukautta odotella. Hinta yhteensä siis 2 000 euroa, joista maksan koko summan itse. Aluksi hinta menee miun säästötililtä, jonne yritän sen sitten parhaani mukaan nuille kesätöillä maksaa takaisin. Katsotaan miten käy.

Vielä yksi kesäsuunnitelma, jota sain tänään ja eilen hiukan järjestettyä on tuo Prometheus-leiri, jonne olisin lähdössä Anskun kanssa. Pienesti piti säätää ettei mennyt päällekkäin kielimatkan kanssa, mutta nyt on sitten protuilun jälkeen kaksi päivää aikaa pakata tavarat sitten sitä kielimatkaa varten.

Eli vaikka meni loma sairastaessa niin nyt viimeisenä päivänähän sai ihan hyvin aikaan asioita. Hiukan koulujuttujakin olen jo saanut aloitettua, kuten esimerkiksi uskonnon portfoliota joka pitää palauttaa seuraavan kuun puolessa välissä:

Huomenna takaisin koulun penkille ja ahertamaan.

Tunnolliset oppilaat sairastaa lomalla

2011-02-24T16:10:00.005+02:00

Kilo käytettyjä nenäliinoja löytyy joka nurkasta ja kauhea köhä ja niiskutus kuuluu vuorokauden ympäri. Kipeänä olen ollut viikonlopusta asti ja sattui juuri lomalle tämäkin pöpö tulemaan. Ei ole kivaa, vaikka ehkä se ihan hyvä on ettei kouluasioissa tämän takia jää jälkeen.

Loma oli tarkoitus viettää aika pitkälti kavereiden seurassa. Pari ensimmäistä päivää sen teinkin huolimatta yskästä, nuhasta ja ehkä pienestä kuumeestakin (ei ole oikein jaksanut mittailla).

Lopulta alkoi mennä sen verran pahaksi että katsoin parhaaksi vain jäädä kotiin. Nyt on jo rutkasti parempi, mutta vielä eilen ja sitä edellisenä päivänä meno oli aika tuskaista. Nenä vuosi ja siinä samalla silmät, yskänpuuskat tuntuivat repivän keuhkot kappaleiksi ja päätä jomotti niin ettei pystyssä meinannut pysyä. Yölläkään ei saanut nukuttua vaan viideltä aamulla luovutin ja nousin ylös.

Onneksi olen niin harvoin kipeä, tälläista höykytystä ei kauhean useasti kestäisi. Ala-asteen aikana olin ainoastaan kerran niin kipeä että jouduin olemaan enemmän kuin kaksi päivää poissa koulusta. Ja yläasteella tämä on ensimmäinen kerta näin kipeänä. Niistämäänkin opin 8-vuotiaana, koska aikaisemmin ei ollut ollut oikeastaan mitään tarvetta.

Joka tapauksessa, nyt kun alkuperäiset lomasuunnitelmat menivät mönkään niin olen ottanut aika rennosti yksin kotona. Suurimmaksi osaksi päivät on pyörineet leffojen ja kirjojen parissa. Leffoja itseasiassa katsonut todellakin paljon:

Koneelta on tullu kyyläiltyä koko Matrix-trilogia (tahdon omaksi, olen niin pahasti koukuttunut) ja Pocahontasin toinen osa, siskon kirjastolainoista löysin Wall-E -elokuvan (joka oli ihastuttava) ja omasta leffahyllystä löysin Up kohti korkeuksia (näin ensimmäistä kertaa eikä ollut välttämättä niin hyvä kuin olin alunperin odottanut, vaikka hyvähän se silti oli) ja Aarreplaneetan.

Yhteensä siis seitsemän elokuvaa neljässä päivässä.

Olihan miun tarkoitus lomalla tehdä vaikka mitä muutakin, kiriä kouluhommissa, siivoilla hiukan paikkoja, järjestää nettijuttuja kuntoon... En juuri mitään saanut aikaan, mutta ehkä se on ihan hyvä juttu. Pitäisi oppia ottamaan edes lomalla rennosti eikä listata kaikkia kiireitä suoritettavaksi kun vihdoinkin ei ole koulupaineita.

Korkeasaareen

2011-02-20T10:54:00.009+02:00

Käväistiin perheen kanssa korkeasaaressa tuossa viime viikonloppuna ja nyt vihdoin sain itseäni niskasta kiinni ja siirrettyä hiukan kuvia tuosta retkestä. Kuvien laatu on mitä on, ymmärtäkää toki. Käytössä oli digikamera ja suurimmat osat kuvista piti ottaa huonossa valossa tai lasin läpi.

Äidin kaverin kautta saatiin ilmainen pääsy ja opastus Korkesaaressa siis. Kylmä oli ja loppua kohden alkoi sormet ja varpaat hiukan jo jäätyä, mutta kunnialla kestin läpi reissun. Oppaana oli... Ehm. No joka tapauksessa mies joka jo vuoden oli ollut töissä Korkeasaarella, jonkinlaisissa johtojutuissa kai. Huono muisti niin en osaa valitettavasti sen paremmin selittää.

Saatiin melkoinen infopaketti liittyen Korkeasaaren historiaan, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Tiesittekö että Korkeasaari perustettiin alunperin luonnonpuistoksi, jonne yritettiin ohjata ihmiset viinapullojensa kanssa juhlimaan etteivät nuo örveltäisi eduskuntatalolla tai muilla julkisemmilla paikoilla? Oli minusta aika hauska kuulla.

Eläimiäkin siellä näkyi, vaikka itse vähän epäilin että miten ne näin kylmällä pärjää. Ihan lekoisasti siellä kuitenkin vuoripukit, hevosten sukulaiset, myslihärät ja jopa yksi leijona tepastelivat kinoksissa. Sinne oli juuri syntynyt itseasiassa leijonanpentukin, jota ei valitettavasti kukaan päässyt näkemään. Tiikerin pää sentään vilaukselta nähtiin.

Lisäksi sisätiloista löytyi myös erilaisia eksoottisia pikkueläimiä, kuten käärmeitä, sammakoita, kilpikonnia, krokotiileja, hiiriä, kaikenlaisia lintuja ja apinaeläimiä. Rakastuin lähtemättömästi Kultaleijonatamariineihin (joka onkin tuo otus aivan ensimmäisessä kuvassa). Ne olivat niin eläväisiä ja lutusia.

Samalla oli Korkeasaaressa menossa jäänveistokilpailu. Työt olivat aivan mahtavia ja oli mielenkiintoista nähdä miten ihmiset työstivät jääkimpaleitaan. Vedellä liimailua, viilalla hiomista, silitysraudalla kuumentamista... Ja aivan upeita töitä syntyi. Alla olevassa kuvassa on ensimmäiseksi ja kolmanneksi tulleet teokset.

Vaikka oppaan höpötykset välillä alkoivat mennä turhan tylsiksi (niiden takia kierros venähti tunnin pidemmäksi kuin oli suunniteltu), niin silti opastus oli kokonaisuudessaan oikein mielenkiintoinen. Ne pakkaset eivät vain välttämättä olleet paras keli sellaiseen.

Vielä ennen lähtöä tarjottiin kuumat kaakaot ja lämpimät pullat.

Ei muistanutkaan miten kivaa se oli

2011-02-13T14:09:00.003+02:00

Ulkoasujen koodaus jäi kovin vähäiseksi kun lopetin kopiointisivustoni, Tracerin. Nyt kuitenkin ihana neiti nimeltä Alisa tökkäsi miulle päivänä eräänä valmiiksi muokatun kuvan eteen ja sanoi että tee tuosta ulkoasu.

En musitanutkaan miten ihanaa hommaa se oli. Suunnittelu, mitä tulee mihinkin, pikselin tarkka mittaus ja koodien kirjoitus. Ja pienen pienten inhottavien koodivirheiden korjailu jotka sotkevat koko kokonaisuuden. Kuulostaa joillekin tylsältä, mutta eipä minulle.

Tältä näytti siis aluksi saamani kuva:

Ja lopputuloksen voi katsoa ja mahdollisesti myös kopioida täältä. Löytyy myös Tiny Tracerista (NeitiNerlie.netistä) muiden ulkoasujen joukosta.

Aikaa on yleisesti vähän nykyään, mutta yritän parhaani mukaan hiukan aktivoitua tällä koodauksen saralla kun kerran sain kiinnostuksen kipinän jälleen syttymään.

Pieni löytö...

2011-02-01T19:35:00.002+02:00

Katsokaapas mitä minä löysin Suomalaisesta kirjakaupasta alennusmyynnistä. Emily Brontën Humiseva harju -teoksen. Ja mikä parasta, se oli aika reilusti alennuksessa. Kympillä lähti mukaan vaikka oikea hinta olisi ollut 35 euroa.

Olen metsästänyt Charlotte Brontën siskon juuri tätä kyseistä kirjaa jo aika pitkän tovin. Ihastuin nimittäin Charlotten Kotiopettajattaren romaaniin ja 1800-luvun tunnelmaan. Vielä en ole ehtinyt krijaa avata muilta kiireiltä mutta en malta odottaa.

Lisäksi olen muuten tehnyt hiukan muitakin kirjaostoksia. Ajan Pyörän osia olen yrittänyt metsästellä, mutta harvasta paikasta tuntuu niitä löytyvän. Kirjatorilta kuitenkin lopulta löysin osat 14 ja 25. Nuokin alennuksessa, 14. osa vain viisi euroa. Rakastan alennusmyyntejä.

Synttärisaldoa

2011-01-12T17:53:00.004+02:00

Synttärit sain nyt sitten vietettyä viikonloppuna. Ei mitään kaverijuttuja, sellaisia ei oikeen enää jaksa järjestää. Korkeintaan kavereiden kesken jonnekin kahville tai jotain. Nämä synttärit siis ihan vain muutaman isovanhempien ja kummien kesken.

Äiti tuntui panostavan kauheasti ruokaan. Jälkiruuat erityisesti oli nättejä, harmittaa etten kuvaa ottanut. Pöytäkin hienona ja kaikkea. Se on sellanen että tykkää järkätä aina kaikenlaista ja kaiken pitää olla juuri samaa värimaailmaa ja muuta. Pieni perfektionisti, siltä miekin sen ~~vian~~ kyvyn varmaan perinyt.

Ei niistä kuitenkaan mitään kovin kummallista. En erityisemmin osaa nauttia tuollaisista juhlista. Paljon aikuisia joiden kanssa pitäisi istuskella pöydän ääressä ja yrittää osallistua keskusteluun. Yleensä se jää siihen että istuskelen pöydän päässä hiljaisena synttärisankarina muiden juorutessa tämän hetken polttavimmista uutisaiheista. Taas tätä samaa ongelmaa kuin joulunakin. Ei oikein tiennyt että miten päin olla ja mihin mennä ettei vain saisi paheksuvaa sanaa äidiltä siitä etten ottanut vieraita huomioon.

Lahjasaldo oli aika pieni niinkuin oli juhlaporukkakin. Vaarilta ja tämän naisystävältä sain sen tavallisen; kasan kolikoita. Yhteensä 210,80 euroa mikäli laskin oikein. Lisäksi lapaset (jotka sattuivat olemaan juuri mitä tarvitsin) ja uusi laukku.
Suomalaisen krijakaupan lahjakortteja tuli kaksi kappaletta, äidiltä ja kummilta. Toisessa 20 ja toisessa 30 euroa.
Mummolta ja ukilta tuli 50 euroa (ihan setelinä tällä kertaa) ja lisäksi erittäin hyödylliselstä kuulostava Kuvaa luovasti lähiluonnossa -kirja.

Ja vielä vanhempien yhteislahjana sain vähän suuremman aarteen, stereot. Philipsin merkki DCM292. Ei mitään yli kallista tavaraa (160 euroa), mutta nyt miekin saan kuunneltua musiikkia omassa huoneessa kun tähän mennessä vain siskolla on ollut stereot. Kaukosäädinkin vielä on ihana plussa, höskän saa kiinni sängyssä makoillessa.

Hapyy B-day!

2011-01-03T13:05:00.002+02:00

3.1. vuonna 1995 kello 1:20 syntyi juuri tämä neiti juuri tähän maailmaan.
Ja nyt siitä on 16 vuotta.

Huh kun aika kuluu nopeasti.

New Year is here!

2011-01-01T01:44:00.007+02:00

Uusi vuosi! Kello on jo yli kaksitoista (aika reilustikin) ja tässä olisi nyt aikaa pienelle menneen vuoden pohdiskelulle. Uutta vuotta juhlistin kavereiden kanssa ja siinä alkoi miettiä että miten paljon on tapahtunutkaan vuonna 2010. Paljon enemmän kuin viime vuonna, tai siltä se ainakin tuntuu.

Ensimmäinen asia joka tämän vuoden saavutuksista tulee mieleen on IRL-elämän löytäminen. Ennen elämäni oli melko paljon pelkkää koulua, koneella istumista ja kirjoihin uppoamista. Nyt yhdeksännen luokan alussa aloin vihdoin löytää tietäni nykyiseen kaveripiiriini. Ja se oli jotain niin paljon erilaista kuin ala-asteella. Tässä porukassa ei naureta toisille kun jotain sattuu. Tässä porukassa ymmärretään muita ja osataan puhua vakavasti. Tässä porukassa osataan lohduttaa kun jollain on paha mieli, eikä tarvitse pelätä että joku nauraa jos sattuu itkettämään.

Aluksihan se oli pelottavaa. Kun oli tottunut siihen että istua jökötti koneella aina koulusta päästyä ja yhtäkkiä ystävät olivatkin jo kutsumassa milloin minnekin. Elokuviin, kahville, mopoilemaan, kunhan vain oleskelemaan ja juoruamaan... Otti aikansa tottua siihen enkä ole varma olenko vieläkään täysin tottunut siihen. Vieläkin tuntuu aina silloin tällöin hiukan ahdistavalta kun ei meinaa saada lainkaan omaa aikaa, vaan aina ollaan menossa. Onneksi kuitenkin nämä ystävät ymmärtävät myös sen jos sanoo ettei yksinkertaisesti jaksa. Eivätkä loukkaannu.

Kesäloma oli myös suurten saavutusten aikaa. Sain huoneeni perusteellisen remontin vihdoin tehtyä (josta voi lukea tuolta elokuun merkinnöistä), nyt on oma huonekin sen näköinen mistä itse tykkää.

Kesällä oli myös rippileiri. Tuntemattomana menin porukkaan mukaan ja olin ylpeä kun uskalsin ja loppujen lopuksi sain vielä kavereitakin. En tosin niin hyviä että vielä olisin liiaksi yhteyksissä, mutta jonkinlaisia uusia suhteita kuitenkin. Taidan olla sen verran epäsosiaalinen, että viikko ei riitä kestävien uusien kaverisuhdealkujen solmimiseen.

Japanissa käyntikin oli melkoinen kokemus vaikken sitä erityisemmällä innolla odottanutkaan. Nyt jälkeenpäin sitten taas haluaisin varsin mielelläni vielä takaisin. Uuteen kulttuuriin tuli tutustuttua ja Disneyland oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Lisäksi siellä sai hiukan englannin taitojakin treenailtua, vaikkakin aika vähäsen kun ujona ihmisenä annan mielummin vanhempien hoitaa puhumispuolen.

Toinenkin ulkomaanmatka taisi olla vuonna 2010, aivan vuoden alussa. Nimittäin Gambian reissu. Sekin oli sykähdyttävä kokemus, matka aivan erilaiseen kulttuuriin ja maailmaan. Sielläkin ihania ihmisiä ja rutkasti enemmän englannin puhumista kuin Japanissa. Köyhyys oli ehkä se mikä jäi päälimmäisenä sieltä mieleen. Kun käytiin perheisiin viemässä omia vanhoja leluja ja vaatteita, oli ihana nähdä miten pienten lasten hymyt kiipesivät korviin saakka kun saivat edes yhden pienen leluauton.

Ystäviä ja kavereita on myös löytynyt uusia täältä Internetinkin maailmasta ja vanhoihin nettituttuihin on tutustuttu paremmin. Ja yhtä ihanaista nettituttua ei päässyt näkemään koko vuotena...

Ja nyt jos näitä vuoden ihania hetkiä aletaan tähän listaamaan, niin TET-jaksokin olisi mainitsemisen arvoinen. Kaksi viikkoa työntekoa ihanien ihmisten ja eläinten parissa. Siellä olen käynyt muutaman kerran jälkeenpäinkin moikkaamassa ihmisiä (ja muutamia karvapalleroitakin). Paikassa leijuu oma tuoksunsa, joka tuo erittäin vahvasti ne ajat mieleen. Olisi ihana päästä sinne vielä kesätöihin, joka on valitettavasti aika epätodennäköistä.

Kaikkien näiden iloisten kokemusten mukaan on toki mahtunut niitä huonojakin hetkiä. Vuoden 2010 vastoinkäymiset ja pettymykset ovat tosin olleet melko pienestä päästä. Toivotaan että niiden suhteen jatketaan tätä pientä linjaa seuraavanakin vuonna.

Voimistelun saralla ei ole mennyt erityisemmin hyvin. Motivaatio hukassa omalta osaltani ja kisamenestys aika huonoa. Eräs nettiystävä (joka nyt on tunnettu vuosi jos toinenkin) olisi ollut kiva tavata, mutta eipä saanut aikaiseksi. Ei edes kesälomalla kun meinasi olla niin kiireistä koko ajan.
Lisäksi on vielä nämä jaksamattomuudet aina silloin tällöin. Ne tuntuvat vievän voimat kokonaan viikon tai vain muutaman päivän jaksoina. Joskus jopa enemmän kuin vain viikon.

Kaiken kaikkiaan tuntuu että olen jälleen kerran vuoden 2010 aikana kasvanut hurjasti henkisesti. Oppinut niin paljon uutta elämästä ja ihmisistä. Ehkä voisin jopa sanoa, että oppinut sosiaalisemmaksi ihmiseksi, vaikka vielä on pitkä matka ennen kuin voisin itseäni sosiaaliseksi kutsua.

Ei tässä muuta kuin oikein hyvää uutta vuotta kaikille!

Pientä joulunviettoa

2010-12-30T23:37:00.008+02:00

Nyt vihdoinkin hiukan jouluasiaa. Muualla ne on jo käsitelty aikoja sitten, mutta itselläni kesti hetki ottaa niskasta kiinni ja ryhtyä tähän kirjoitus- ja kuvien laittohommaan.

Meillä yleensä joulua vietetään lähisuvun parissa, johon kuuluu perheen lisäksi mummo ja ukki, vaari ja tämän naisystävä (taimikälie), sekä eno. Joulu vietetään milloin missäkin, tällä kertaa oli vuokrattu mökki Jämijärveltä ja nyt tuli joulupäivänä vielä äidin serkkuja, tätejä ja muitakin juhlimaan, yhteensä 15 henkeä.
Vuokramökki oli hieno ilmestys. Omaan makuuni se ainakin oli juuri sitä ihanuutta: vanha sisustus, monia eri paikkoja joihin nokkansa tunkea, tilaa oikein kunnolla... Kaiken kaikkiaan rakastuin koko paikkaan, ulkosauna kruunasi vielä kokonaisuuden (vaikken avantoon kuitenkaan uskaltautunut).

Joulutunnelmaan en upeasta mökistä ja kauniisti koristellusta kuusesta huolimatta päässyt. Nykyään on hiukan liian usein alkanut olemaan sellainen jaksamaton ja riittämätön olo. Se tulee ja menee miten sattuu ja nyt se tuli juuri jouluksi. En jaksanut kuunnella muiden hauskoja joulujuttuja jotka ennen on tuntunut mukavalta ajanvietolta sukujuhlissa. Nyt tuntui etten kuulunut joukkoon, nuo kaikkihan ovat suurinpiirtein täysin tuntemattomia minulle kun tarkemmin ajattelee. Ja kohtelevat kuin pientä lasta joka ei ymmärrä oikeastaan mitään.
Joulupukkina toimiva eno oli huvittava näky, mutta en erityisemmin osannut sillekään nauraa kun oli koko ajan mielessä että miten olla tarpeeksi kiitollisen näköinen saamistaan lahjoista ettei vain näyttäisi epäkohteliaalta. Omistan jostain syystä erittäin suuren halun mielyttää muita, etenkin puolituttuja, jonka takia saan usein oman mieleni maahan, enkä oikein osaa olla oma itseni.

Yritin kuitenkin sysätä tätä inhottavaa kuulumattomuuden ja vaivautuneisuuden tunnetta pois pienillä kuvausretkillä tai höpisemällä kavereiden kanssa puhelimessa tunnin tai pari. Maisemat olivat loistavat kuvaukselle. Lunta, kuuraisia puita, järvimaisema, auringonlaskuja...

Ei se joulu kuitenkaan niin kamala ollut kuin tästä tilityksestä ehkä voisi päätellä. Kyllä muutaman kerran pääsin mukaan siihen nauruun ja jutusteluunkin. Kuitenkin jäi pieni olo kaivertamaan tuonne sisään että olinko sittenkään tarpeeksi iloisena muiden nähden, etten vain pilannut kenenkään joulumieltä mököttämällä.

Hypätessä joululahjasaaliiseen, ylempänä on kuva niistä. En toivonut mitään erikoista, muutamaa kirjaa vain, joten ei tullut minkäänlaisia pettymyksiä että miksi ei tullutkaan tätä ja tätä. Ehkä hiukan yllätti tuo mikäli Vampyyreihin perustuva kirja, minua kai nyt sitten luullaan suunnattomaksi Houktus-faniksi. Mutta mikäs siinä, kai se ihan mielenkiintoista luettavaa on. Lahjakortti Suomalaiseen kirjakauppaan olisi tosin ollut aikamoinen aarre, joka jäi tällä kertaa saamatta.

Anteeksi...

2010-12-29T19:58:00.005+02:00

Hiljaista on vaikka joulujutuista pitäisi selittää kauheat litanniat. Anteeksi kun odotutan, mutta odottakaa nyt vielä hiukan lisää. Taas on se tunne ettei mitään jaksa eikä mikään kiinnosta. Sitä on alkanut olemaan ihan luvattoman usein näinä aikoina. Aina ajattelee että huomenna on paremmin aikaa ja huomenna sitten myös jaksaa. Mutta ei tässä kai muuta voi kuin taas odottaa että se olo katoaa omia aikojaan. Toivottavasti ei pilaa uutta vuotta niinkuin pilasi joulun.

Kun lapsettaa...

2010-12-10T22:35:00.005+02:00

Jälleen tuli vietettyä toiminnantäyteinen ja lapsekas ilta huono kuvasaldon kera. Pahoittelut siitä. Typerä kännykkä ei ilmoittanut että muistikortti oli täynnä, vaan jätti suoralta kädeltä tallentamatta kuvat. Möh.

Joka tapauksessa. Lunta kun on kerran tullut suuret kerrokset, niin kai siitä pitää ilo irti ottaa. Tähän tuumaan ryhdyttiin kahden kaverin kanssa. Kaikki alkoi pelkästä sattumanvaraisesta lumipenkkaan kaatumisesta. Siitä tulikin yllättävän hauskaa, mutta hirmusen kylmä oli. Niinpä ei muuta kuin sisälle kunnon vaatekerrokset päälle vaihtamaan ja pellolle rämpimään!

Oli aikamoista menoa kun juostaan ympäri peltoa pudoten aina silloin tällöin salakavaliin ojiin ja yritetään auttaa kaveria ylös päätyen itsekin sinne lumen sekaan. Lopputuloksena on varsin hengästynyt, märkä ja kylmä olo kaikista niistä vaatekerroista huolimatta. Ja lapsekas olo myös. Oli mukava pitkästä aikaa riehua ja temmeltää kuin mikäkin pahainen kakara. Ja vielä ihanempaa on että tässäkin iässä löytyy kavereita jotka innostuvat moiseen hommaan mukaan.

Melkein tunnin pihalla remuamisen jälkeen kopisteltiin kylmissään takaisin kaverille mukana kiva kasa lunta. Ja siellä sisällä saatiinkin ihanan lämpimää kaakaota ja pullaa päälle. Kuvat olisivat olleet herkullisia, mutta kännykkä nätisti meni ja tuhosi ne ilman lupaa. Mutta kaikki ovat varmasti kokeneet sen ihanan tunteen kun kylmästä pääsee lämpimän kaakaokupin ääreen.

Lämpimässä sitten kyyläiltiin vielä kaverin ihanat vauvakuvat lävitse (on se söpön näköistä kun pikkuinen on puoliksi tunkenut itsensä pesukoneeseen) ja käväistiin saunassakin, vaatteet päällä tosin. Siitä on alkanut tulla kumma tapa kavereiden kesken kun ei riisuutumaan jaksa ryhtyä.

Ilta kului siis menon ja meiningin parissa vaikka olin odottanut vain tylsää ajanviettoa kotona joulukorttisuunnitelmien parissa. En ole oikein tottunut tällaiseen. Ala-asteella en juurikaan omistanut kunnollisia kavereita. Olihan niitä sellaisia, joiden mielen mukaan aina piti kaikki tehdä eikä lapsellisuudesta saanut näkyä jälkeäkään enää neljännellä luokallakaan. Niinpä tuntuu jotenkin vapauttavalta päästä vihdoin riehumaan kunnolla, hiljaisena tyttönä kun sitäkään ei ole juuri harrastettu. Ihan kuin se varsinainen elämä alkaisi vasta nyt nostamaan päätään. Harmittaa ehkä vielä joskus se että näin myöhään vasta tähän havahduin, mutta juuri nyt ei jaksa murehtia.

PS. Kyllästyin blogin mitäänsanomattomaan nimeen, joten se koki pienen muodonmuutoksen.

Sambaa, valssia...

2010-12-07T21:19:00.005+02:00

Oli tänään koulussa tanssia liikunnan tunnilla. Paritanssia siis jos tarkennettaisiin ja poikien kanssa. Sitä ei kovinkaan moni odottanut innolla ja pakko sanoa etten minäkään. Tämän ikäiset pojat kun ovat mitä ovat. Kovia kundeja, jotka eivät varmasti mitään tanssimista ota tosissaan. Ja vielä kun viime vuoden tanssit kummittelivat mielessä. Silloin olivat pojat huvenneet kovaa vauhtia tanssilattialta mitä pidemmälle tansseissa edetiin ja loppujen lopuksi valssiin päästessä jäljelle oli jäänyt kolme kyseistä sukupuolta edustamaan.

Kuitenkin tällä kertaa se onnistui paljon paremmin. En voi sanoa että sielä olisi vieläkään ollut asenteet kohdallaan, mutta joka ikinen poika ainakin pysyi tanssilattialla koko puolitoista tuntia. Oli mielenkiintoista huomata miten sellaisista hiljaisista pojista saikin niin paljon irti kun päästiin tanssin vauhtiin. Ei välttämättä sillä että nuo olisivat hyviä olleet, mutta että tuntuivat kuitenkin innokkaasti olevan mukana.

Olihan siinä oma vaivansa kun sai repiä poikia suuntaan ja toiseen kun nuo eivät askelia muistaneet, yleensähän se on mies joka vie. Yllättävän moni kuitenkin muisti edes suurinpiirtein millä jalalla piti astua ja vain kaksi kertaa sain varpaani tallotuksi. Yksi ainut pojista jäi mieleen erittäin hyvänä tanssikokemuksena. Ihanteellisena suorastaan. Tiukka tanssiote, hyvä rytmitaju, innostusta ja oma-aloitteisuutta. Jos sellaisia olisi ollut koko sali täynnä, niin mie olisin ainakin ollut ihan innosta soikeana.

Saatta ehkä kuulostaa aika alentavalta poikia kohtaan, enkä todellakaan väitä, että pojat olisivat ainoat askelissaan sekoavat tai asennevammaiset. Kai niitä tyttöjenkin seasta löytyi, mutta en nyt erityisemmin muiden tansseja tarkkaillut, joten hankala sanoa. Itse ainakin omasta mielestäni pysyin hyvin askelten perässä. Vaikka ehkä kymmenen vuoden voimistelutaustalla on jotain vaikutusta erilaisten askelsarjojen ja koreografioiden muistamiseen.

Tanssi on muutenkin alkanut nykyään kiinnostaa aika paljon. Ei erityisemmin nyt nuo paritanssit, mutta nykytanssi, hip hop ja muu. Voimisteluun alkaa jo pikkuhiljaa kyllästyä ja nyt olisikin suunnitelmissa että jos vielä yhden kauden jatkaisi voimistelun parissa ja sitten pikkuhiljaa siirtyisi jonkinlaisille tanssikursseille. Alan nimittäin jo menettää hermoja itseni kanssa kun en koskaan uskalla kokeilla mitään uutta. Katsotaan miten käy.

Talvi tuli, joulu tulossa

2010-12-04T11:34:00.005+02:00

Vielä hetki sitten ei ollut ollenkaan lunta. Tai kai siitä nyt on jo enemmän kun vaan hetki kulunut, mutta kuitenkin. Aamulla sen heti huomasi. Katsoi ulos ja ihmetteli miten se näyttää niin valosalta ja jotenkin.. Pinkiltä. Heräsi paha aavistus, joka osoittautui todeksi kun jaksoi raahautua ikkunaan tarkemmin katselemaan. Lumi oli nyt sitten vihdoin tullut ja tällä kertaa jäädäkseen. Näköjään.

Ei sillä että vihaisin talvea. Nättihän on tämäkin vuodenaika, mutta niin pirun kylmä. Kun rämpii tuolla kahdenkymmenen asteen pakkasessa tulee pakostakin sellainen olo, että mihin se kesä niin nopeasti katosi. Mutta toisaalta, sieltä se taas tulee. Ja kai sitä kesälläkin aina valitetaan miten on niin helkutin kuuma ja miksei olisi jo talvi.

Paha asia talvessa on ehdottomasti se että pimeys laskeutuu niin aikaisin. Neljältä jo alkaa olla sen verran hämärää, ettei kameralla kannata haaveillakaan mistään auringonlaksukuvista. Muistan viime vuoden kun oikein varta vasten ryntäsin suoraan koulusta kodin kautta kameran hakemaan ja siitä pellolle metsästämään auringonlaskua. Ja vain pettyäkseni että se aurinko olikin jo painunut mailleen.

Tietenkin ehkä yksi asia mikä vaikuttaa negatiiviseen suhtautumiseeni talvea kohtaan on joulu. Kuulostaa tyhmältä, kaikkienhan pitäisi pitää joulusta. Herkkuja, hyvää musiikkia, lahjoja... Mutta itse en enää meinaa innostua sellaisesta.

Minulle joulu tuntuu aina olevan sitä ahdistavaa aikaa kun pitää pyöriä sukulaisten keskellä ja väkisin yrittää esittää pirteää ja puheliasta. Tahdon niin kovasti olla sellainen kunnollinen lapsi, ilahtua kun minun odotetaan ilahtuvan ja nauraa kun minun odotetaan nauravan. Jos sattuu olemaan huono päivä jouluna niin ei sitä voi ulospäin näyttää tai menee kaikkien joulumieli pilalle ja samalla satelee niskaan kysymyksiä että mikä nyt on kun noin nyrpeältä näyttää. Eikö se olekaan kiitollinen kaikista lahjoista?

Sukulaiset eivät muutenkaan ole sitä läheisintä porukkaa minulle. Suurin osa asustaa monen tunnin ajomatkan päässä ja näen heitä vain pari kertaa vuodessa. Epäsosiaalisena ihmisenä ajatus joulusta tavallaan lähes tuntemattomien ihmisten joukossa ei liiaksi houkuta, vaikka mukavaa porukkaahan nuo ovat. Paljon mieluummin viettäisin joulun hyvien ystävien seurassa, niiden jotka oikeasti tuntevat minut ja joiden kanssa voin olla millainen olen. Jos sattuu olemaan huono päivä jouluaattona, niin olkoon. Sitä ei tarvitsisi salata ja kaverit osaisivat ainakin piristää.

Mutta joka tapauksessa, joululoma sentään kuulostaa oikein hyvältä. Hyviä joulunodotuksia siis kullekin. Yritän alkaa hiukan aktiivisemmin taas listailemaan tänne kaikenmaailman tapahtumia ja havaintojani, se kun taas meinasi jäädä.

PS. Eräs kavereistani sattui pääsemään vaihtoon Etelä-Amerikkaan. Vaihto-oppilas vuosi alkaa seuraavasta kesästä ja sen tenemistä varten kaverini on perustanut jopa bloginkin. Suosittelen vailkaisemaan. Kohti Etelä-Amerikkaa

Sivujen sisältä

2010-11-09T20:21:00.009+02:00

Päivä on mennyt niin pahasti alamäkeen kuin vain olla ja voi, juuri kun alkoi olla vähän pirteämpi olo. Nyt on taas sitten ihan loppuun kulunut. Joka tapauksessa tuossa sunnuntaina siivoilin ja siinä samalla tuli säädettyä kirjahyllyn uudelleenjärjestämisen parissa. Sain samalla pienen idean että voisi vähän esitellä sen sisältöä. Kirjat kuitenkin on yksi asia, joka on miulle erittäin lähellä sydäntä. Jo pelkästään niiden näkeminen jotenkin tuntuu ihanan rauhoittavalta, lukeminen taas vie ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Tältä näyttää nykyinen kirjahyllyni uudestaan järjestettynä. Pienenä perfektionistina piti laittaa englanninkieliset kirjat erikseen ja yritin vähän saada suomenkielisiä eroteltua pokkareista ja kovakantisista. Hyllyn tilat vaan on surkuteltavan vähäiset. :__: Ja siinä muuten myös koko kirjaomaisuuteni pienoisessa komeudessaan lattialla.

Nyt kuitenkin olisi tarkoitus koota tähän top 11 kirjahyllystä löytyvistä kirjoista tai kirjasarjoista. Ja samalla hiukan juttua niistä. Tässä muuten siivoillessa huomasin miten hyvin muistankaan kunkin kirjan hankintapaikan...

1. Ensimmäisenä ei niinkään vanha kirja, mutta sitäkin rakkaampi: Emilie Autumnin The Asylum. Grafiikka on aivan mahtavaa. Ja vaikka kirja onkin pienoinen elämänkerta, niin on se kuulkaa helkkarin jännä ja tapahtumarikas. Ja ehkä pienen hivenen hullu. Mutta ei haittaa. Maksoi 50 euroa. Tilattiin netistä. Oli kallis. Mutta sen arvoinen.

2. Ehkä ainut kirja josta en muista että miten se on minulle sattunut. Tosin sen verran vanhakin. Ei siis mitään huippuluettavaa, tunnearvoa tosin sitäkin enemmän. Tätä tuli selailtua jo ennen kuin oppi lukemaankin. Kuvat olivat kivoja ja kertoivat tarinaa aivan yhtä hyvin kuin luettunakin. Vielä lukemaan opittuanikin sitä on tullut luettua yhä uudestaan ja uudestaan. Koskaan ei saa tarpeeksi.

3. Kuinka kliseeltä sitten kuulostaakaan, niin Harry Potterit ovat varastaneet kolmannen sijan. Niitäkin on tullut luettua monet kerrat, mutta nämä on silti tässä enemmänkin hyvän lukukokemuksen kuin tunnearvon takia. Vaikka kyllähän niistä kumpaakin löytyy. Niitä on sattunut käteen aina mistä sattuu. Viisasten kivi löytyi 50 sentillä kirjaston poistomyynneistä (oikea aarreaitta aina se), kolmonen tuli joululahjaksi, nelonen ilmaiseksi kaverilta joka ei sitä enää tarvinnut, vitonen, kutonen ja seiska äitin ostamina miun pyynnöstä. Englanninkielisistä kaksi ensimmäistä itse ostettu Suomalaisesta ja viimeinen osa tuotu Lontoosta heti julkaisunsa jälkeen.

4. Nälkäpeli-sarja. Harmi että päättyi siihen kolmeen osaan, mutta varastanut sydämeni silti. Ette voi uskoakaan miten hyvä sarja, kiitos Suzanne Collins moisen kirjoittamisesta. Romantiikkaa, draamaa ja silti pohjalla erittäin järkevä ja vieläpä koukuttavan mielenkiintoinen juoni. Hui, parempaa ei voisi toivoa. Ykkösosa on Tampereen Suomalaisesta napattu mukaan alle kympillä ja kolmonen varattu Suomalaisesta. Kakkosta ei ole, mutta tahtoisin kyllä.

5. Kotiopettajattaren romaanin luin ensimmäistä kertaa naapurin suosituksesta ja onneksi luinkin. Siinä vasta koukuttava rakkaustarina (vaikka tosin aivan eri maata kuin Nälkäpeli). 1800-luvulla kirjoitettu, mutta aika näkyy yllättävän vähän kirjoitustyylissä. Pidän ja rakastan ja sain vihdoinkin omakseni kirjan tämän vuoden kirjamessuilta kympillä.

6. Eragonin luin kaverin suosittelemana ja koukutuin, joskaan en välttämättä aivan yhtä vahvasti kuin joihinkin ylemmistä kirjoista. Juoni ja maailma ovat silti kummatkin mielenkiintoisia. Tässä vain oli hiukan hankala pysyä kärryillä englanninkielisessä teoksessa. Paljon uusia sanoja. Mutta kummatkin on omalla rahalla hankittuja ja muistaakseni myös Suomalaisesta. Hintansa väärtejä.

7. The Moonlit Cage on kirja, jota suositteli juuri samainen tyyppi kuin se joka Eragoniakin vihjaili. Ja yllätys yllätys, jälleen pienoinen rakkaustarina. Tosin vaikkei tässä sen kummepaa juonta oikeastaan olekaan, niin pääsee tutustumaan erittäin mielenkiintoisella tavalla 1800-luvun Intiaan ja hiukan Lontooseenkin. Ja tietenkin ihmisten elämään tuolloin. Eli vaikkei välttämättä rakkausjutuista olisikaan kiinnostunut, niin tästä irtoaa kuulkaa paljon enemmänkin. Ostettu hetken mielijohteesta Suomalaisesta ennen kuin olin edes koko kirjaa aiemmin lukenut.

8. Kai se Houkutus-sarja nyt johonkin väliin piti tunkea. Vaikka olenkin suuresti rakkaustarinoiden ystävä, niin siliti tässä sarjassa huomaa, että se siirappisuus alkaa helposti tulla ulos korvista. Itse en siis voi kovinkaan usein näitä kirjoja ahmia, sillä jotenkin näihin vain kyllästyy helposti. Mukana myös sarjaankuulumaton The Host (Vieras) joka on ehdottomasti paras Meyerin tuotoksista. Näitä on tullut vähän mistä sattuu. Houkutus, Uusikuu, Aamunkoi, Eclipse ja Breaking Dawn äidin varoilla, Epäilys omillani ja Twilight ja Newmoon lahjaksi. Hostista ei mitään mielikuvaa, kumma juttu.

9. Ajan Pyörä on aika uusi sarja, johon törmäsin naapurin kautta. En vielä ole edennyt edes puoleen väliin koko sarjassa (yhteensä 25 osaa suomenkielisissä) joten siksi näin alhainen sija. Nousee tosin varmasti vielä, sillä maailma, henkilöt, juoni ja tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja tarkkaan suunniteltuja. Kirjoitustapakin on sen verran persoonallinen, että kun näitä tarpeeksi lukee niin se alkaa tuntua jo jotenkin... Kodikkaalta? Hankittu alennusmyynnistä Suomalaisesta (4,95 e), antikvariaatista (5 e) ja ihan normaalihinnalla Suomalaisesta (9.95 e).

10. Taas kaverin suosittelema kirjasarja. Romanssia kyllä. Ihmissuhdesotkuja kyllä. Pieni juonikin mukana. Ihastuttavan ihana ensilukemalta, mutta jotenkin on jäänyt vähän kitkerä jälkimaku. Ihan kuin siinä loppujen lopuksi ei olisi tapahtunutkaan aivan niin paljon. Jokainen ostettu Suomalaisesta omilla rahoilla. Jäi harmittamaan kun ykkönen ei ole samaa sarjaa kuin kaksi muuta.

11. Nimetyt-sarja. Kolmiosainen, johon rakastuin heti ensi lukemalla. Enemmänkin juonta, mutta myös suhdekiemuroita ja ihastusjuttuja. Draamaa. Mutta juoni on ihana, idea ainakin. Kirjoitustapa ehkä tätä nykyä jo hiukan liian lapsellista omaan makuun. Ensimmäinen osa ostettu vain satunnaisesti Kirjatorilta matkalukemiseksi. Toinen osa taas napattu Kirjatorin alennuskorista mukaan vähän myöhemmin (8 euroa).

Miksi?

2010-11-02T21:34:00.003+02:00

Miksi ei voi vain yksinkertaisesti kertoa sitä kaikkea, paljastaa niitä synkimpiä salaisuuksia ihmisille ja päästä eroon siitäkin taakasta? Helpottaisi varmasti. Paljon.

Mutta pelottaa miten kaikki reagoisivat. Suuttuisivat? Tai pahempaa, eivät välittäisi?

Inhoan olla pelkuri.

Milloin olisi aikaa nukkua koko päivä?

2010-10-30T18:39:00.003+03:00

TET on nyt ohi. Ne oli mahdottoman rentouttavat kaksi viikkoa. Ei paineita koulusta ja kaikki muut mahdolliset murheet sai unohtumaan siinä työn touhussa. Ihania karvakasoja vikisemässä ympärillä ja pureskelemassa sormia. Karkailemassa häkeistään kun silmä vältti.

Ja paitsi että elukat sielä olivat suloisen ihania niin muukin työporukka oli mahtavaa. Ystävällisiä, puheliaita, muttei kuitenkaan liian vuolaita höpisijöitä, hauskoja... Niitäkin jää ikävä ja on se oikeastaan kiva tietää että edes joku miut vielä tunnistaa jos sinne menen joskus tervehtimään. Karvapallerot tuskin nimittäin miua tunnistavat, jos edes ovat enää muutaman viikon päästä sielä. Snif.

Yksi asia mikä jäi häiritsemään koko kahdesta viikosa oli sen lopetus. Tuntui vain etten osannut kiittää niitä ihania ihmisiä tarpeeksi. En usko että nuo edes ymmärsivät miten ihanaa miulla oikeasti sielä oli. En vain osannut avata suutani, vaikka nyt jälkeenpäin tietäisinkin millä kaikilla eri tavoilla voisin kiitellä. Jäi harmittamaan. Hiukan.

Ajattelin että voisi varmaan jonkinlaisia kesätöitä käydä sieltä pyytämässä sitten..kesällä. Jäi niin ikävä sitä. Mutta nyt se on kuitenkin ohitte ja tarkoitus olisi palata kouluun. Äidinkieleen tarvittava kirja lukematta, englannin kirjoitelma tekemättä samoin kuin ruotsinkin kirjoitelma. Heri alkaa painaa taas päälle. Vihaan tätä.

***

Käväisin muuten tuossa perjantaina myös kirjamessuilla nopeasti. Olen sielä jo kolmena vuonna käynyt kiertelemässä enkä vieläkään opi, että pitäisi jättää rahat kotiin jos sinne lähtee. Nyt kuitenkin sain pidettyä aika hyvin rahani laukussani. Mukaan tarttui vain Kotiopettajattaren romaani kympillä (viimeksi kun sen näin niin maksoi kai 23) ja Ajan Pyörän kymmenes osa vitosella (antikvaariselta kirjapuolelta).

***

Kisat on huomenna. Puvusta on vielä hiukan koristelematta, kuminauhat laittamatta, vanne teippaamatta ja sukkahousut leikkaamatta. Herranjumala, osaan jättää kaiken viimetinkaan. Ne on kuitenkin sen verran pieniä hommia, että eiköhän ne hoidu nyt sitten muutamassa tunnissa.

Kisoja on nyt kolmet tässä neljän viikon sisällä, eli kiirettä pitää silläkin saralla (seuraavalla viikolla kuuden päivän illat menee voimistelujuttujen parissa). Varislapsi tuolla joskus aiemmin toivoi pientä juttua harrastuksestain, niin ajattelin että voisin varmaan nyt sitten kisakauden päätteeksi laittaa jotain. Samalla saisi hiukan kisojen tuloksiakin (jos niitä nyt kehtaa näkyville laittaa).

PS. Jälleen pahoittelut kuvattomasta tekstistä.

Vilinää ja vilskettä

2010-10-24T19:47:00.006+03:00

Viikko hujahti ohi sellaista vauhtia että pelästytti oikein. Päivät ovat olleet aika täynnä aamusta ihan iltaan asti ja koneellakin on ehtinyt vain käydä kääntymässä. Unta taas on tullut lähes kymmenen tuntia joka yö ja silti ihan väsynä aamulla nousemassa sängystä. Mutta en mie tätä negatiivisessa mielessä vuodata. Nyt se kiire ei ole sitä samaa stressin täyteistä häsellystä kuin koulun läpi rämpiessä. Nyt se on sellaista hauskaa tekemistä kellon ympäri. Töitä, harkkoja, pientä vapaa-aikaa. Vielä yksi viikko tätä jäljellä ja sitten takaisin koulunpenkille. En odota innolla, mutta parempi vielä tässä vaiheessa on olla kokonaan ajattelematta sitä.

Hiukan kuulumisia taas "työpaikalta". Kuten tuli jo mainittua, aika menee kauheaa vauhtia sielä ja ihanaa on kuin missä. Varmasti takahuoneen oma hajunsa (puhtaita puruja, heinää, pisuläikkiä) jää ihan lähtemättömästi mieleen. Inhottavaa ajatella että viikon päästä ei enää koskaan pääse leikkimään niiden otusten kanssa.

Yllätyin miten hyvin kaikki elukat on jäänyt mieleen. Niitä kuitenkin on aika monta sielä. Olen jopa alkanut nimetä muutamia ja suosikkejakin löytyy. Ehdoton ihanuus on seitsemän pientä talvikkoa yhdessä häkissä, jotka ovat heti luukun avatessa tunkemassa ulos koloistaan. Nuo ovat juuri ne talvikot, jotka popsivat sormia, tai oikeastaan mitä tahansa minkä sinne häkkiin työntää. Suloisia. Eikä juokse karkuun.

Toinen aikamoinen käden purija on Ärrimurriksi nimeämäni pikimusta rotta. Sekin on heti käden kimpussa kun kurottaa ottamaan sen ruokakuppia tai muuta. Siinä vain se huono puoli, että rotta purasee aika paljon kovempaa kuin pieni talvikko.

Hamsterit ovat myös varsin söpöjä. Etenkin silloin kun niille antaa tuoreruokia ja ne tunkee ne poskiinsa varastoon. Hih. Erään hamsterin olen nimennyt Lumimieheksi. Tuo on täysin valkoinen, mutta silmät silti pikimustat ja aikamoisen kokoinen. Moisen häkkikin on pitänyt teippailla, sillä tuo hyyppä on aika useasti onnistunut avaamaan häkin oven omin voimin.

Mitä kaikkea sielä sitten on tehty? Vaikka ja mitä. Erilaisten jyrsijöiden häkkien siivoilua on koettu lähes päivittäin, mutta ei paikan eläinvalikoima jyrsijöihin pääty. Tiistaina sain nelisen tuntia hinkata akvaarioista leviä pois ja vaikken ole oikein kaloista ennen välittänyt, niin sieltähän oikeastaan löytyi ihan nätinkin värisiä, näköisiä ja muotoisia fisuja.

Matelijoita en ole päässyt erityisemmin sorkkimaan. Tosin käärmeen ruokintaa olen saanut olla todistamassa. Creepy juttu kun neljä kertaa käärmeen paksuinen hiiri katoaa sen kitaan nuin vain. Lisäksi on tullut nähtyä miten heinäsirkkoja syötetään liskoille ja nähty on myös ihan peukalonkynnen kokoiset liskonpoikaset. Vähän yli metrin pituinen liskokin tuli huomattua takahuoneesta kolmantena päivänä ja pieniä kilpikonniakin on tullut kylvetettyä. Suloista.

Kaikenlaista on siis nähty, opittu ja kokeiltu. Hiukan myymälän puolellakin on päässyt jotain ruokia pussittamaan ja hyllyjä järjestelemään, eli aika monipuolistahan tuo homma toisaalta on. Mie tykkään. Varmasti seuraavan viikon aikana ehtii taas oppia kauhean kasan uutta kun nytkin jo tuntuu että pursuan oikein kaikesta siitä uudesta tiedosta (basiliski on lisko, eikä käärme niinkuin Harry Potterissa väitetää, joidenkin kalojen tarvitsema kova vesi tarkoittaa sitä että veteen on lisätty kalkkia, viljakäärme ei pystyisi tekemään pahaa vahinkoa lapselle vaikka Salatuissa Elämissä niin väitettiinkin, maakilpikonnat ei osaa uida...).

Seuraavasta viikosta pitää sitten nauttia ihan täysin rinnoin, eli taitaa taas olla aika vähäistä tuo kirjoittelu. Mutta uutta raporttia laittelen sitten viimeistään TETin päätyttyä.

PS. Kännykkälaatu jälleen, kuten huomanette ~

Ainakin talvikot tykkäsi

2010-10-18T16:27:00.003+03:00

Pakko antaa pieni info ensimmäisestä TET-päivästä. Bloggailu saattaakin nyt muutamaksi viikoksi hiukan vähentyä (ellei tule jotain erittäin mielenkiintoista tapahtumaan), sillä työpäivät loppuvat joko kolmelta tai neljältä ja harkoissa kiristetään tahtia tulevien kisojen takia. Nytkin alkaa kohta olla jo kiire harjoituksiin, viimeiset ennen katselmusta eli tiedossa on mukavaa rääkkäystä ohjelman tahdissa.

TET-paikkana toimi siis Fauntar-niminen eläinkauppa.

Aamulla sain jännityksen pysymään kurissa yksinkertaisesti pitämällä itseni kiireisenä. Säädin kaikenlaista tarpeellista ja vähän turhaakin niin kauan että meinasi jo bussiinkin tulla kiire. Bussissa taas pidin nenän kiinni kirjassa ja keiltäydyin ajattelemasta edessä häämöttävää työpäivää ja niitä kaikkia mahdollisuuksia jotka minulla olisi nolata itseni.

Ei se loppujen lopuksi kuitenkaan niin paha ollut kuin mitä oli pelännyt ja odottanut. Hiukan olin aamulla hämilläni että mistä pitääkään mennä sisään kun ei ketään ovella näkynyt, mutta kyllä miut sitten pian jo päästettiin sieltä sivuovesta takahuoneeseen ja valmistautumaan päivän koitokseen.

Paikalla oli kaiken kaikkiaan kolme ihmistä päivän mittaan ja kaikki ihanan ystävällisiä ja kärsivällisiä miun kanssani. Ensimmäisenä sain ohjeistukset kaikenmaailman jyrsijöiden häkkien siivouksesta ja ruokien laitosta (omat pelletit marsuille, kaneille, rotille, hamstereille... ja tuoreruuatkin vielä erikseen) ja pian pääsinkin koettamaan jo ihan itse.

Aika lensi hurjaa vauhtia siinä otuksia laatikoihin nostellessa, puruja tyhjentäessä ja lasi-ikkunoita hinkkaillessa. Siinä tuli kunnolla kuurattua kanin häkki, kolmen marsun häkit, rotan häkki ja talvikon pienempi lasikoppi. Lisäksi kaikille otuksille kateltiin ruokakupit täyteen, annettiin pienet palat kurkkua, porkkanaa ja salaattia ja vaihdeltiin vedet. Talvikot tuntuivat kovasti mieluummin pureskelevan miun sormiani kuin sitä porkkanaa. Kutitti.

En ole järin kova höpisemään, eikä nuo muut työntekijät siihen liikaa painostaneetkaan. Suurimman osan ajasta sain touhuta itsekseni pienten jyrsijöiden parissa. Muutamia pieniä kysymyksiä ja löpinöitä vaihdettiin silloin tällöin (miua taas luultiin lukiolaiseksi, yhdellä paikan pomoista on 13 käärmettä ja koira, toisella on koira, marsuja ja rottia, kaikki kolme pomotyyppiä polttavat tupakkaa (loistavaa päätelmätaitoani, busted!)...) ja olen onnellinen että sain omasta mielestäni melko sujuvasti jutun luistamaan muutamassa vaiheessa.

Tunti oli enää miun työaikaa jäljellä kun paikalle lappasi kauhea kasa arviolta kahdeksasta kymmeneen vuotiaita lapsia. Itse taas hääräsin takahuoneessa verhojen takana, joten en nähnyt koko laumaa, mutta kuulin kyllä ja sain naureskellakin hiukan. Suurimmaksi osaksi sieltä häkkien takaa kuului vain ihastelua, mutta jotkut kaksi neitosta keksivät miten halpoja nämä hamsterit olivatkaan ja päättivät siinä samassa, että me ostetaan tollaset! Näin suunnilleen mie sieltä kuulin:
"Hei, kato kuinka vähän noi maksaa!"
"Ja ne on vielä noin söpöjäkin!"
"Ostetaan! Mä lähetän äitille viestin."
"Eiku soita sille tai se ei välttämättä anna lupaa."
"No joo mä soitan...ei se vastaa."
"No ostetaanko silti?"
Siinä vaiheessa paikalle tupsahti kai joku lapsilauman kaitsija, joka alkoi hätistää porukkaa pois. Taisi kakaroilta siis jäädä hamsterinsa ostamatta, ja ihan hyvä niin. Ei varmaan olisi edes häkkiä niille poloisille eläimille ollut.

Päivä meni kovin nopeasti. Pääsin lähtemään viisi minuuttia myöhässä, mutta mikäs siinä. Piti saada rottien häkki siivottua loppuun (oli muuten ylivoimaisesti pahanhajuisin). Varmasti tulee sitten kahden viikon päästä ikävä sitä vikinää ja vipellystä kun nyt jo siihen ehdin rakastua. Mutta huomenna taas sinne karvapalleroiden seuraan - ainakin tämä koulun voittaa kymmenkertaisesti.

PS. Pahoittelut taas luvattoman surkeasta kuvasaldosta. Siellä kun pitää tehdä töitä eikä napsia kuvia surkealla kännykällä. :'3

Matka muihin maailmoihin

2010-10-17T18:08:00.007+03:00

Loman viimeinen päivä. Maanantaina pitää sitten suunnata kokonaan uusiin kuvoihin, TETiin. Turha kai sanoakaan, että jännittää. Bussit on katsottu, ajat varmistettu... Nyt enää pitää varoa ettei myöhästy tai muuten vain möhli. Mutta se on huomisen murhe.

Tällä kertaa aiheena kuitenkin olisi pieni kasa erilaisia elokuvia. Nuo ovat nimittäin aika hyvin hallinneet omaa viikonloppua, jonka olen koittanut parhaani mukaan viettää rentoutuen (sen minkä harkkojen ja kavereiden riepottelun lomasta on ehtinyt).

Kodin Ykkönen on ihana paikka. Sieltä lähti mukaan perjantaina pieni sylillinen elokuvia. Itseasiassa olin mennyt sinne vain hakemaan Brokeback Mountainia, sitä ihanaa elokuvaa jonka jo aiemmassa tekstissä olen maininnut. Ja kuudella eurolla sen sieltä löysin.
Lisääksi mukaan vahingossa tulivat Kotiopettajattaren romaani (kirjan olen lukenut ja se oli niin ihana, että kun kerran kahdeksalla eurolla leffa lähti, niin miksi ei) ja kokonaiset neljä Disneyn elokuvaa: Oliver ja kumppanit, 101 Dalmatialaista, Lumikki ja Bolt.

Ollaan siskon kanssa pikkuhiljaa taas hurahtamassa näihin Disneyn klassikoihin ja tarkoituksena niitä olisi taas keräillä tuonne hyllylle. On ihana katsella niitä kunnon nostalgiavyöryjen keskellä. Jokaisesta elokuvasta on omat ihanat muistonsa ja tunnelmansa. Erityisen vahvasti vaikutti Oliver ja kumppanit, jonka olen pienenä vain muutaman kerran nähnyt, mutta jotenkin se silloin vain jäi mieleen niin lähtemättömästi. Sai tuntea taas itseään lapseksi oikein olan takaa.

Lisäski lauantaina sain myös lainattua eräältä joukkuelaiselta Jhonny Deppin tähdittämän leffan, Public enemies. Deppin suuria faneja ollaan kummatkin ja tietenkin tämä lähti mukaan kun en kerran ole ennen nähnyt. Ja mitä muutakaan tältä herralta voisi odottaa kuin jälleen ihanaa suoritusta.

Elokuvan juoni oli alkujaan hiukan hankalasti seurattava, varsinkin kun suurin osa kohtauksista oli aika pimeitä ja oli hankala erottaa että kuka nyt oli kenenkin puolella. Uusia kasvoja oli monia ja niitä ei kertaakaan kunnolla näytetty ja esitelty yleisölle. Siihen selvittelyyn sai ehkä käyttää hiukan liikaa energiaa, mutta loppujen lopuksi kun nuo solmut sai auki, pääsi elokuvasta nauttimaan ihan kunnolla. En ole juurikaan tällaisia todenperäisiä räiskimiseen ja ryöstelyyn painottuvia elokuvia katsellut, mutta tämä tässä oli mielestäni oikein mukiinmenevä. Ja yleensä minuthan saa puolelleen ihanalla lopulla, joka peittoaa pienet viat elokuvan alkupäässä.

Ja vielä lopuksi! Tässä mielestäni paras kohta Oliver ja kumppanit elokuvasta. Menevää musiikkia, mutkikasta kikkailua ja hauskaa sanoitusta.

PS. Miksi tuntuu että miulla on jatkuvasti nälkä?

Värikästä syksyä

2010-10-13T17:42:00.004+03:00

En ole koskaan erityisemmin välittänyt syksystä, mutta jotenkin tämän kerran kun puut alkoivat kameleonttimaisesti vaihtaa väriä tuli sellainen olo, että wau. Täähän on tosi kaunista, miksen ole ennen huomannut? Paha juttu vain, että viimeisten koulukiireiden ja muiden takia jäi tuo väriloiston tallentaminen vähemmälle. Harmittaa. Mutta sain sentään jotain pieniä otoksia.

Huonona puolena tietenkin ne sateet. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että tämän vuoden syksy on jäämässä lyhykäiseksi. Vastahan oli vielä yli 15 astetta lämmintä ja nyt on jo ensilumi tulossa. Ei edes niitä kirouksia päälleen saavia syyssateita ole ehtinyt tulla juuri lainkaan. Tai sitten olen ollut vaan niin kiireinen etten ole kiinnittänyt huomiota.

Joka tapauksessa, tämän nätiksi todetun vuodenajan mukana tuli myös todellakin kaivattu loma. Nyt ei ole minkäänlaista stressiä koulujutuista kahteen ja puoleen viikkoon. Nimittäin heti loman perään alkaa kahden viikon pituinen TET-jakso. Itse olen menossa Faunatar-eläinkauppaan eläinten kanssa hääräämään. Pienenä perfektionistina en lainkaan pistä pahakseni niitä siivoushommia ja hyllyntäyttelyitä.

Sittä ennen on kuitenkin nämä muutamat päivät aivan täyttä lomaa. Ensimmäinen niistä päivistä alkaa olla jo lopuillaan. Oli ihana pitkästä aikaa herätä aivan omia aikojaan hyvin nukutun yön jälkeen vailla stressiä koulun läksyistä tai kokeista.

Nyt kun ollaan kavereiden kanssa tässä viidentoista ikävuoden kynnyksellä, niin tietenkin niitä mopoja alkaa ilmaantua. Yhdelle kavereistani se nyt sitten tuli pari päivää sitten ja tuo tuolee innoissaan aamulla sillä miua kyysäämään. Tiedossa oli leppoisaa ajanviettoa ja kokkausta pienellä porukalla. Onnistui hyvin, kaikki sai massunsa täyteen kanarisottoa. Eikä ojaankaan ajettu.

Nyt viimeisille lomapäiville ei ole juuri suunnitelmia. Huominen on harjoituksistakin vapaata (thank god) ja perjantaina pitää vain nopeasti vielä käväistä varmistamassa että monelta sinne TETiin pitääkään silloin maanantaina ilmaantua. Muuten sitten varmaan vain pienen kirjakasan kanssa hengailua tuolla oman huoneen sängyssä. <3

Lapsuusmuistoja

2010-10-08T16:23:00.006+03:00

Monesti on tullut äidin kanssa puheeksi oma lapsuuteni, sen ajan ihmetempaukset ja oudot ajatukset. Moneen otteeseen huomattu, että muistan välillä ihan outojakin yksityiskohtia ja sattumia.

Ollaan kaksoissiskon kanssa aina oltu aika kilttejä, ja taidetaan olla vieläkin. Siksi varmaan on jäänyt hyvin mieleen se yksi - ensimmäinen ja ainut - kerta, kun karattiin kotoa.
Äiti oli käskenyt pysyä kotona, en muista enää syytä. Kuitenkin naapuri tuli juuri pyytämään ulos. Vastattiin totuudenmukaisesti, ettei onnistu, mutta lopulta naapuri sai puhuttua ympäri. Hiippailtiin salamyhkäisesti takaoven kautta naapuriin ja riemuittiin kun suunnitelma onnistui niin loistavasti.
Lopulta se reissu kyllä päättyi aika lyhyeen: naapurin äiti ilmiantoi meidät. Rangaistuksena karkailusta oli viikon kielto naapuriin menemisestä - joka ei kuitenkaan kovin hyvin pitänyt.

Äiti harvoin suuttui kunnolla. Pienempänä se oli erittäin pelottavaa, kun äiti korotti ääntään, eihän siihen ollut yhtään tottunut. Etenkin silloin kun sitä ei osannut lainkaan odottaa.
Olin aina ihmetellyt, että miksi turvavyötä pidetään autossa istuessa. Kukaan ei ollut ennen selittänyt sen kummemmin. Minulla oli käsitys, että jotain outoa ja pahaa tapahtuisi heti kun jättäisin vyön laittamatta. Ja tietenkin uteliaana lapsena kokeilin. Automatkan jälkeen olin aivan haltioissani. Mitään pahaa ei ollut tapahtunut. Innoissani kerroin havainnon äidilleni ja järkytyin kun sain vastaukseksti kauhistunutta torumista. Miksi? Olinhan juuri todistanut, ettei mitään pahaa tapahdu kun ei käytä turvavyötä...

Muutenkin olin pienempänä (ja varmaan taidan olla vieläkin) hiljainen lapsi, joka ei kysellyt, vaan selvitti vierestä katsomalla. Äitikin aina ihmetteli, että missä se kyselyikä viipyy. No, onpahan äiti ainakin säästynyt kiusallisilta kysymyksiltä että mistä ne lapset oikein tulevat.

Ensimmäinen koulupäivä oli ehkä stressaavin asia mitä muistan lapsuudestani. No pienemmästäkin alkaa jännittää, siinähän oltiin siirtymässä kouluun, miusta oli tulossa jo iso tyttö kun ensimmäiselle luokalle pääsi. Äiti oli itse kiireinen töidensä kanssa, eikä siis päässyt saattamaan ensimmäisenä koulupäivänä, mutta kaikki oli laitettu edellisenä iltana valmiiksi. Reppu pakattu, vaatteet laitettu valmiiksi, herätyskellokin oli soittamassa että milloin piti lähteä.
Pahin pelkoni oli, että myöhästyisin koulusta. Niinpä viis veisasin herätyskellosta, joka olisi soinut vasta puolen tunnin kuluttua ja lähdin reipasta tahtia koululle. Kun pääsin pihalle, niin paniikki iski. Sielä ei ollut ketään. Ryntäsin kauhuissani ovelle, luulin että kaikki oli jo päästetty sisään ja nyt en pääsisikään kouluun ollenkaan. Sain kuitenkin todeta, että ovi oli lukossa ja kaikki ikkunat pimeinä. Kello olikin vasta varttia yli seitsemän.

Lapsuus oli ihanaa aikaa. Silloin ei tarvinnut huolehtia juuri mistään, toisin kuin nyt. Mitä aikuisemmaksi tulee, sitä enemmän vastuuta saa. Toisaaltahan se on hyvä asia. Mutta kyllä välillä kaipaisi takaisin siihen huolettomaan hippaleikkiin porukkaan, jossa kaikki olivat kavereita, eikä ihmissuihdesotkuista ymmärretty yhtikäs mitään.

PS. En tiedä mistä koko postauksen idea lähti, mutta haastan kaikkia halukkaita kirjoittamaan ja elämään uudelleen lapsuudesta mieleen jääneitä tapahtumia.

Pieni hetki ilman huolia

2010-10-03T16:47:00.005+03:00

Tahdoin hetkeksi pois kaikesta kiireestä, unohtaa vain ne ja antaa niiden olla hetken. Tässä tuli ystävä apuun, ehdottamaan yökyläreissua. Viime yökyläkäynnistä oli jo niin kauan etten meinannut edes muistaa, vastaukseni ehdotukseen oli siis myöntävä.

Ilta ja yö kuluivat huimaa vauhtia ihan vain pelkästää leffoja katsellessa, musiikkia kuunnellessa ja pieniä yökävelyitä tehdessä. Rentoa ja ihanaa, eikä annettu nyt lainkaan sijaa koulujutuille tai muille stressaaville asioille.
Tunteita taas ei pidätelty senkään edestä: naureskeltiin hysteerisesti unen painaessa jo kovalla vauhdilla päälle, itkeä vollotettiin Brokeback Mountainia (leffa jota suosittelen kaikille jotka eivät välttämättä kuolemaansa saakka kammoksu homopareja, koskettava kuin mikä) katsellessa, puhuttiin henkeviä sumuisilla kaduilla kävellessä ja fiilisteltiin the GazettE bändin tahdissa.

Nukkumaan päästiin vasta puoli yhdeksän aamulla, mutta kokemus oli kyllä niihin kolmeen tuntiin jäävien yöunien arvoinen. Ystävät osaavat piristää niin mahdottoman paljon, joskus jopa tietämättäänkin ja pelkällä läsnäolollaan.

***

Vielä lopuksi yksi the GazettEn kappale, jonka kuulin ensimmäistä kertaa ja joka kosketti syvästi. Ei pelkästään musiikki, vaan sen takana piilevä tarina. Kappale on eräänlainen kunnianosoitus Junko Furutan muistoa kohtaan, japanilaisen tytön muistoa, joka seitsemäntoistavuotiaana kidnapattiin koulusta, raiskattiin, pahoinpideltiin ja lopulta tapettiin. Tällaiset tarinat pistävät hiljaiseksi.
Lisätietoja tapahtuneesta

Aika juoksee eteenpäin

2010-10-02T12:24:00.007+03:00

Ahdistaa.

Ja mikä sitten? Koulu. Tulevaisuus. Ihmissuhteet. Minä itse. Ymmärtämättömyys. Osaamattomuus.

Koulu ei mene hyvään suuntaan. Keskiarvoni oli kahdeksannen luokan lopussa 8.5, johon en osaa sitten millään olla tyytyväinen. Tahdon nostaa sen yli yhdeksikön. Ennen uskoin että pystyisin siihen mutten enää ole varma. Kaikki tuntuu menevän alamäkeen koulunumeroiden suhteen. Aina kun on juuri jokin tärkeä aine tunnilla kirjoitettavana niin kiinnostus häviää kuin tuhka tuuleen ja koko asia menee penkin alle. Ja loppu ilta menee siinä itseään sättiessä kun ei parempaan pystynyt.
Kokeisiin pitäisi lukea, mutta kun niitä on niin kauheasti. Neljä seuraavalla viikolla ja lisäksi pieni sanakoe. Tuntuu etteivät voimat riitä sellaisen kirjapinon läpikäymiseen, vaikkei ennen ole ollut mitään ongelmaa.
Pelkkä tunneille ajoissa tuleminenkin tuntuu nykyään vaativan ylitsepääsemättömiä ponnistuksia. En vain yksinkertaisesti jaksa eikä meinaa kiinnostaa vaikka kuinka yrittäisi.
Ja kun koulussa menee huonosti alan myös miettimään että miten käy tulevaisuudelle jos tätä jatkuu samaa tahtia. Tavoitteet tuntuvat paljon hankalammin saavutettavilta ja aika senkuin juoksee eteenpäin minkä kintuistaan pääsee.

Ihmissuhteet. Menin taas aivan paniikkiin kun piti hiukan rahaa laittaa bussikortille. Mikä siinä on kun ei sellaista asiaa osaa hoitaa ilman että kädet hikoaa?
Kavereidenkin kanssa olen nykyään aina varpaillani peläten että sanon tai teen jotain väärin. Niillä on sellaisia ongelmia joista en ymmärrä mitään, ja se ärsyttää entisestään. En yksinkertaisesti osaa auttaa vaikka kuinka tahtoisin.

Terveystiedon tunnilla puhuttiin stressistä. Siitä miten se on terveellistä pienissä määrin ja auttaa saavuttamaan tavoitteet, mutta suurempi määrä alkaa vetää överiksi koko suunnitelmia. Olen viisaana ihmisenä päätellyt, että taidan stressata aivan liikaa aivan kaikesta. Pitäisi kai rauhoittua. Yrittää laittaa asiat järjestykseen. Tällä hetkellä kuitenkin on vaan niin sekava ja kaoottinen olo ettei tähän saisi järjestystä edes ammattimainen siivooja (saatikka sitten koulun siivoojat jotka livistävät roskakatokseen tupakalle aina silmän välttäessä).

En tiedä oliko tarkoitus kirjoittaa ihan näin kattavasti omia ajatuksiani. En ole koskaan erityisemmin puhunut tai kirjoittanut kenellekään tai mihinkään tällaisista ajatuksista. Kai se on hyvä saada niitä ulos edes silloin tällöin. Yritän kuitenkin saada seuraavassa merkinnässä aikaan jotain hiukan pirteämpää. Tällä hetkellä kuitenkin pitäisi varmaan vain yrittää ottaa hiukan omaa aikaa ja rentoutua...

Sienien surullinen tarina

2010-09-17T23:12:00.003+03:00

Mieli on taas (tai oikeastaan edelleen) aika alamaailmoissa. Enkä edes osaa keksiä kunnollista syytä. Jotain pientä syysmasennusta kai. Toivottavasti ei liian kauan kestä, tahdon piirrustus- tai edes valokuvausintoni takaisin. Nopeasti kiitos.

Päätinkin tänään vähän hankkia tuota intoa takaisin, kun olin bongannut aika suloisen näköisiä kärpässieniä tuolta koulumatkan varrella olevan mettän laidalta. Nappasin kameran mukaan koiran kusetukselle tarkoituksena käydä ikuistamassa tuo nätti näky. Oli juuri satanut ja aurinko alkanut paistamaan, eli sääkin oli oikein loistava.

Olin ehtinyt kyykkiä siinä vasta minuutin jos sitäkään kun paikalle juoksi kaksi ehkä kymmenen vuotiasta poikaa kiljuen täyttää kaulaa "Tapetaan ne!". En ensin tajunnut mitä nuo tarkoittivat, mutta se valkeni varsin nopeasti kun mutaiset lenkkarit alkoivat tallomaan ihananpunaisia sieniä palasiksi. Ehdin pelastaa muutaman sieniryppään, mutta aika suuri osa oli ehtinyt jo mennä täydeksi muusiksi. Harmitti kun sellaiset pikkuvekarat pilaa niin nättejä luonnon tekeleitä.

Hih, olin joka tapauksessa ylpeä itsestäni kun olin uskaltanut mennä väliin. Naurattaa. Minä, 15-vuotias, yhdeksättä luokkaa käyvä neitokainen, olen ylpeä siitä miten uskalsin hätistää kaksi kymmenvuotista vekaraa pois muutaman kärpässienen kimpusta. On siinäkin ylpeyden aiheet.

Satuin matkalla törmäämään miekkoseen, jolla oli myös kamera kainalossa. Ja jälleen yllätin itseni kun päädyinkin tuon miehen kanssa höpisemään hiukan pidemminkin valokuvauksesta (sillä vähällä tiedolla varustettuna mitä nyt miulla oli). No miekkonenhan sen puhumisen aloitti ja suurimmat lörpöttelyt hoiti, mutta sain silti monta hyödyllistä vinkkiä kun vähän uskaltauduin kyselemään. Tässä tuli yksi todiste lisää, ettei kaikki niin suuresti kammoamani sosiaaliset tilanteet pahasta ole.

Ja koko tämä suuri sosiaalinen seikkailuni mahtui kahteenkymmeneen minuuttiin. Pienistä asioista on aloitettava...

Koukuttavaa

2010-09-13T16:36:00.005+03:00

Tänään koulussa käytävillä vaadittiin tupakkavelkoja takaisin, kerjättiin toisilta yhtä pientä sätkää ja yritettiin hivuttaa askia takaisin takin taskuun ennen kuin opettaja sen huomaa. Mutta sellaistahan se aina on. Tupakka kiertää kouluissa kaveripiiristä toiseen, tempaa mukaansa kenet vain kuka sattuu olemaan helposti mukaan menemässä ja koukuttaa sitten sen verran pahasti, ettei siitä helposti pääse irti. Eikä ongelma taida olla vain meidän koulussa, vaan nuorten keskuudessa yleensä. Ollaan niin kovia että on pakko polttaa tai yksinkertaisesti vain hukutetaan murheet siihen sauhujen tuottamaan hyvään oloon.

Muutama erittäin hyvistä ystävistänikin ovat jääneet tähän kierteeseen. On outoa katsella vierestä miten nuo valittavat rahojen loppumista ja nikotiinin tarvetta. Itselläni kun ei ole kokemusta. Olen yrittänyt muutamat kerrat puhua kavereita ympäri tuon polttelun suhteen, mutta se ei käy aivan hetkessä. Ehkä kuitenkin jos jatkan sitkeästi yritystä...

Olenko sitten itse maistanut? Toki. Uteliaisuus herää vähemmästäkin. Mutten erityisemmin tajua koko aineen ideaa. Siitä tulee ihan mielenkiintoinen olo pieneksi hetkeksi, myönnettäköön se, mutta suuhun jää inhottava pahvin ja savun maku. Lisäksi haiskahtaa aika kamalalle ja tuhoaa vielä terveyttäkin. Ja tietenkin, laissakin se taitaa olla kiellettyä alaikäisiltä. Eli ei, en harrasta keuhkojeni tuhoamista enkä tule harrastamaankaan.

Sen sijaan olen löytänyt paljon terveellisemmän asian joka myös koukuttaa. Nimittäin lenkkeilyn. Oikeastaan tutustuin tähän harrastukseen lähemmin vasta kesälomalla, kun päätin vihdoinkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kohottaa kuntoa treenitauon aikana.

Olin koettanut juoksemista muutamat kerrat aiemminkin, satunnaisesti. Juokseminen oli ollt yhtä tuskaa jo kymmenen minuutin puurtamisen jälkeen ja tunnin aikana pysähdyksiä tuli monia kymmeniä. Silloin en yksinkertaisesti ymmärtänyt ihmisiä joita tuli aina vastaan hölkkäilemässä hymyssä suin.

Kesäloman aikana selvitin itselleni kuitenkin monta mielenkiintoista seikkaa. Ensinnäkin huono juoksukunto ei johtunut ensinkään siitä kunnosta. Vaan tahdonvoimasta. Olin saanut kunnon lenkkikärpäsen pureman kiitos Suurin Pudottaja -ohjelman (kuulostaa hassulta, tiedän) ja niimpä päätin koettaa sitä vanhaa lenkkiä ja tällä kertaa en pysähtyisi kertaakaan. Ja katsoppas vain, tunnin lenkki taittuikin neljässäkymmenessä minuutissa ilman yhtäkään taukoa. Kaikki tahdonvoiman ansiota.

Sen jälkeen se juokseminen alkoi sitten tosissaan maistua. Alkuinnostuksissa hölkkäilin kuusi kertaa viikossa tuon saman kierroksen. Aina yhtä innoissani ja pian se alkoi jo kunnossakin huomata. En enää hengästynyt siinä tietyssä ylämäessä yhtä pahasti kuin aiemmin, jalat eivät enää alkaneet painaa kuin lyijy heti muutaman minuutin juoksun jälkeen... Ja parasta oli se, että joka lenkin jälkeen tuli se ihana olo, että nyt olen todellakin saanut jotain aikaiseksi.

Koulun alettua lenkkeily on jäänyt puolen tunnin juoksuun muutaman kerran viikossa. Sen rinnalle ovat nimittäin ängenneet koulu, joukkuevoimistelu harjoitukset ja kaverit. Nyt kuitenkin huomaa, että jos sattuu jostain syystä jäämään nuo pari lenkit pois viikolta, niin muutaman päivän kuluttua alkaa jo hyppelehtiä hermostuneena että milloinkas pääsisi taas juoksemaan.

Koukuttua voi siis moneen asiaan, kannattaa valita niistä se terveellisempi.

Uutta elämää

2010-09-04T15:50:00.007+03:00

On ollut päivittelyinto hiukan hukassa. Tai oikeastaan kaikki into on ollut ihan tipotiessään. Niin netissä seikkailun, piirtämisen kuin valokuvauksenkin suhteen. Tuntuu vain etten ole hyvä enää missään. Tiedättehän, olisi kiva olla keskitasoa parempi edes jossain. Mutta tuntuu, etten yksinkertaisesti osaa enää yhtikäs mitään kunnolla ja perinpohjaisesti. No mutta, näitä alemmuuskomplekseja tulee ja menee, toisille useammin kuin toisille. Kai tästäkin väliaikaisesta angstikuopasta kohta kaivetaan tie takaisin ylös ja päivittelykin alkaa taas rullaamaan.

***

Syy, miksi päätin nyt hetkellisesti ryhdistäytyä oli pieni reissu vastasyntyneiden koiranpentujen luona. Tahdoin jakaa tämän uuden elämän ihanuuden myös teidän lukijoiden kanssa. Järjestelmäkamera unohtui kaikeksi epäonneksi kotiin, mutta käyhän se kännykkäkin hätätapauksessa.

Nuo pennut ovat siis oman koiramme kasvattajan hoivassa, eli päästiin vilkaisemaan ja mennään vähän myöhemmin uudestaankin, kun nuo pysyvät jo vähän paremmin hereillä. Emä on tuon kyseisen kasvattajan uusin koira, rodultaan Mittelpitz. Kahdeksanviikkoisina pennut kuitenkin lähtevät isänsä omistajan hoiviin, joka sitten myy ne eteenpäin. Sen jälkeen en niitä enää pääse näkemään.

Ääntelivät hauskasti kun rapsutti ja yhdeltä löytyi jopa se rapsutusrefleksi, että alkaa alajalka vispaamaan kun rapsuttelee. Saatiin syöttääkin niitä. Eivät vielä olleet kunnolla oppineet muuta kuin imemistä, joten raa'an jauhelihan syöminen oli vähän hidasta. Emäkään ei ollut yhtä ärhäkkä suojelemaan pentujaan kuin olisin odottanut. Päästiin ihan vaivatta silittelemään ja nostelemaan niitä, vaikka emä pitikin oman koiramme visusti erossa pennuista.

Sellaista suloista uutta elämää.

Kohti koulua, kohti muutosta

2010-08-22T09:54:00.003+03:00

Kesäloma oli paras mitä olen pitkään aikaan kokenut. Vihdoin sain ylitettyä omia rajojani, kumottua muutamia pelkojani. Tuntuu että sain oikeasti jotain järkevää aikaan. Rippileirillä tutustuin mahtaviin uusiin ihmisiin ja selvisin siitä hengissä, vaikken tuntenut etukäteen ketään. Japanissa sai tutustua uuteen upeaan kulttuuriin ja nähdä nättejä maisemia Euroopan ulkopuolelta. Sain myös vihdoin itseäni niskasta kiinni ja tehtyä aivan uuden ilmeen omalle huoneelleni. Vaikka se aluksi hiukan epäilyttikin, että tuleeko siitä nyt sittenkään mitään. Nyt kuitenin pitää taas suunnata kohti uutta kouluvuotta.

Ensimmäinen läheskokonainen kouluviikko on myös takana. En uskalla sanoa, että se meni hyvin, vaikka eihän siinä oikeastaan mitään vikaakaan ollut. Pikemminkin se oli sellaista sumussa kulkemista, ei vielä oikein tajua että pitää alkaa heräämään lähes joka aamu aikaisin ja raahautua tuohon samaan paikkaan. Paikkaan, josta en ole koskaan erityisemmin edes pitänyt.

Sen lisäksi, että nyt alkoi jälleen uusi kouluvuosi ja pitää kestää aikaisinheräämistä, puolituttujen kanssa turhanpäiväisistä löpisemistä ja sen sellaista, alan myös stressata jo seuraavasta vuodesta. Tämä on viimeinen vuoteni yläasteella. Sitten jatketaan johonkin muualle. Itselläni on tähtäimenä kuvataidelukio Helsingissä. Ongelma on, että pääsenkö sinne. Mikäli en, niin mihin sitten?

Kammoksun myös suuresti muutosta, vaikka tulikin kesäloman aikana monia myönteisiä muutoksia koettua. Yllätin itseni tänään aamiaspöydässä kauhistelemassa kun oltiin vaihdettu se tavallinen Oltermanni (jota on popsittu jo monet vuodet) Arlan kermajuustoksi. Kuulostaa tyhmältä, vielä kun eihän noilla kahdella edes ole juurikaan makueroa. Ja jälleen kerran tunnen oloni niin kovin...avuttomaksi? Ja tyhmäksi. Jos vedän herneen (vaikka aika pienenkin sellaisen) nenään jo pelkästä juustolajin vaihdosta, millaista se on sitten kun vaihdetaan yläasteelta lukioon? Suoraansanoen pelottaa.

Mutta onhan tässä nyt vielä tarpeeksi murehdittavaa viimeisen yläastevuodenkin kannalta, paras vain keskittyä siihen. Pitäisi saada keskiarvo nousemaan huimasti, eikä kouluympäristö ole siihen koskaan erityisemmin innostanut. Luokanvavlojakin vaihtunut yläasteaikana neljä kertaa ja viides vaihto tulee joulun jälkeen. Yippee. Ihan kuin muutosta ei voisi missään vaiheessa välttää?

Pitäisi varmaan kumauttaa jotenkin kaaliin sanonta "Vaihtelu virkistää".

Pahoittelut kuvattomasta vuodatuksesta. Ei ole oikein mitään kuvattavaa ollut (paitsi eilinen nätti kuu, joka kuitenkin jäi kuvaamati koska kamera oli kaukana käden ulottumattomissa :__:).

Ja vielä btw! NeitiNerlie.netissä on vaihtunut ulkoasu, suosittelen kyyläämään jos et sitä kautta tänne löytänyt. :3

Hus, pois!

2010-08-14T13:31:00.009+03:00

Hus, pois, koneelta nimittäin. Eilen en käväissyt tässä tuolissa kuin nopeasti istahtamassa, että sain kartan tulostettua netistä. Olen ylpeä itsestäni. Koneella istuskelun sijaan olin päättänyt saada mahdollisimman paljon tehtyä päivän aikana.

Alku oli hiukan tuskainen. Oli tarkoitus nimittäin suunnata pyörällä noin viiden kilometrin päässä sijaitsevaan kirjastoon ja sen lähellä lymylevään kauppakeskukseen. Ongelma tuli kuitenkin siinä, etten saanut oman pyöräni kumeja pumpattua. Tunnen oloni uusavuttomaksi. (Loppujen lopuksi selvisi, etten vain ollut painanut tarpeeksi lujaa, pelkäsin, että kumi puhkeaisi tai pumppu lentäisi naamalle. Hmh.) No, oman pyöräni sijasta sain kuitenkin lainattua siskon pyörää. Pian kuitenkin tajusin, että kävely olisi ollut paljon kivuttomampi vaihtoehto. Siskon pyörän satula ei nimittäin ollut kunnolla kiinni, vaan kupsahti aina takakenoon kun vähän laski lisää painoa satulalle. Ja kun sitä ei jaksanut sieltä takakenosta nostaa takaisin, särki matkan jälkeen vähän inhottavaan paikkaan.

Hiukan helpotti, että sain pysähdellä aina silloin tällöin, kun tahdoin vihdoin ja viimein saada napattua iki-ihania peltokuvia. Asun nimittäin aika kirjaimellisesti keskellä peltoja. Hiukan kuvasaldoa:

Pääsin lopulta perille monen pysähdyksen jälkeen. Päätin siinä vaiheessa olla vielä ajattelematta paluuta. Kirjastosta poimin mukaani varauksessa olleen Nälkäpelin kakkos osan ja kauppakeskuksesta löytyi kaikki mitä pitikin - ja vähän ylimääräistä:

Legginseistä en saanut kovin hyvää kuvaa, mutta voin sanoa että ne olivat aika ihanat. En yleensä mielelläni kuljeskele legginsien kanssa, mutta olin Japanista löytänyt ihanan paidan, joka ehdottomasti kaipasi jotain muuta kuin farkut seurakseen. Oli nuo kuitenkin sen verran kalliit, että toivottavasti tulee muutakin käyttöä.
Kirjaa siis ei ollut tarkoitus ostaa, mutta se sattui olemaan vain neljä euroa! Ja olen kyseisessä sarjassa kahdeksannessa osassa. Miut on aivan liian helppo saada ostamaan alennuksessa olevia kirjoja.

Vietin evästauon Hesburgerissa ja aloitin sitten tuskaisen kotimatkan. Oli ollut tarkoitus käydä vielä Makuunissakin, mutta onnistuin unohtamaan kartan kotiin, joten täytyi jättää se pois pyöräilyreissusta, joka toisaalta oli pieni helpotuskin. En ole varma olisinko kestänyt vielä kymmentä kilometriä lisää sen pyörän selässä.

Kotona pidin pienen teehetken uusien, vasta ostettujen teepussien kanssa (mmmmm, loistava valinta oli) ja katselin kun sisko syötti koiralle nuudeleita. Se oli sen verran huvittava näky, että siitäkin tuli napsittua pieni kuvakokoelma:

Kello oli tuolloin vasta puoli kolme ja vielä oli tylsä ilta edessä, joten päätin hetken mielijohteesta lähteä kävellen sinne Makuuniin. Matkaa oli neljätoista kilometriä edestakaisin, joten aikaakin siinä vierähti. Makuunille matkaan meni reilusti yli tunti, sillä nyt olin oikein kärppänä kameran kanssa. Oli helpompi pysähdellä, kuin pyörän selässä istuessa.

Mitä sieltä Makuunista sitten? The Matrix Reloaded ja Revolutions, tietenkin! Onnistuin vasta vähän aikaa sitten hurahtamaan kyseiseen sarjaan, joten päätin että on aivan pakko nähdä loputkin osat. Lisäksi sattui mukaan myös siskon pyynnöstä Pirates of the Caribbean, Mustan Helmen kirous.

Kello oli jo vaikka mitä, oikeastaan vähän vaille kuusi kun satuin pääsemään ulos Makuunista. Aloin laskeskelemaan, että olisin aivan liian myöhään kotona, mikäli aikoisin vielä kävellä toisen tunnin kotiin saakka. Niimpä päädyin bussipysäkille, tulisihan siinä kuitenkin käveltyä vielä se kilometri pysäkiltä kotiin. Laukkukin pursusi jo aika lailla, kun sielä oli kameran ja juomapullon mukaan ängetty vielä pieni karkkipussi ja ne kolme leffaakin. Se painoikin jo aika paljon.

Totesin illalla kotiin päästyäni, että tätä pitäisi tehdä useammin. Ei vain liikunnan vuoksi, vaan myös sosiaalisten taitojen kehittämiseksi. Olen huomannut, että hermostun esimerkiksi aina jos kassalla kestääkin hiukan liian kauan kaivaa rahat esiin, tai jos anna vahingossa väärän summan. Kädet hikoavat ja alkavat täristä, pahimmassa tapauksessa unohdan kokonaan mitä sanottiinkaan ja mitä pitikään tehdä. Samoin mikäli olisi tarkoitus kysyä myyjältä apua, kauppareissu lykkääntyy monella minuutilla kun yritän saada itseni sen verran kasaan että uskallan ilmaista asiani. Jos näistä itsensänolaamis-kammoista ei pian pääse eroon, niin tulevaisuudesta saattaa tulla tarpeettoman haastavaa.

Disneyland - Where dreams come true

2010-08-12T14:01:00.015+03:00

Kuten jo lupailin, niin seuraavaksi olisi vuorossa pieni katsaus Japanissa vietettyyn viimeiseen päivään. Ja missäs muualla sitä luurattiin, kuin itse Disneylandissa.

Jo heti sisään päästyä aukeni eteen aivan mahtava näkymä. Ensimmäisenä oli nimittäin katu, jota reunustivat kaikenlaiset kaupat, joista löytyi, mitäs muutakaan, kuin Disney-aiheisia tuotteita aina pehmoleluista korvakoruihin. Ihastuttavaa tässä oli se, että putiikit olivat aivan kuin Disneyn saduista. Ja kaikki erilaisia, erivärisiä, ihanan yksityiskohtaisia... Jo pelkästään tuossa muutamankymmentä metriä pituisessa kadussa oli paljon nähtävää.

Se oli kuitenkin vasta alkua. Kauppakadun jälkeen päästiin itse asiaan, kirtelemään aivan kuin toista maailmaa. Kaikenlaiset huvipuistolaitteet oli naamioitu ihaniksi rakennuksiksi, linnoiksi, avaruusasemiksi, luoliksi, jopa kirjoiksi. Sielä täällä näkyi Disney-hahmoja, tai oikeastaan henkilökuntaa pukeutuneena mitä nätimpiin asuihin. Itse pääsin jopa kättelemään Liisa Ihmemmaasta tuttua Kania ja samalla myös satuin näkemään Hertta Kuningattaren. Lisäksi sieltä sattui omaan silmään myös Tiku ja Taku, kaikki seitsemän kääpiötä, Belle Kaunottaresta ja Hirviöstä, Tuhkimo, Aku, Iines ja Roope Ankka, sekä Mikki ja Minni Hiiri. Kuvia kuitenkin oli hankala saada, kun kaikkien ympärillä aina pyöri kauheat kasat väkeä.

Aluksi tuli hiukan hankaluuksia näiden huvittelu laitteiden kanssa. Oltiin nimittäin aika ulapalla tästä jonotussysteemistä. Kaikkien laitteiden edessä luki kuinka kauan jonottaminen kestäisi (lähes kaikissa oli yli tunnin jonotusaika) ja sen lisäksi oli pienet koneet, joista sai Fastpass-nimisen lipukkeen. Osoittautui, että Fastpass-lippu oli lipuke, jonka avulla sai pienen lipun, jossa luki tietty aika, jolloin pääsisi koko kyseisen laitteen jonon ohitse. Muutama sääntö niihin kuitenkin liittyi: Kahta Fastapass-lippua ei voinut olla samaan aikaan hallussa, lippuja oli joka laitteeseen rajallinen määrä ja Fastpass-lipussa lukeva aika saattoi olla vasta monen tunnin päästä.

Ensimmäinen Fastpass-lippu napattiin Haunted Mansoniin, jonkinlaiseen kummitusjunan tapaiseen. Se osoittautuikin monta kymmentä kertaa loistavammaksi kummitusjunaksi, kuin Särkänniemessä tai Linnanmäellä. Vaunut olivat melko mitäänsanomattomat kopperot, niinkuin oli japaninkielinen selostus taustallakin - eihän siitä mitään ymmärtänyt. Loistavaa viihdykettä kuitenkin tarjosivat kaikenmaailman kirkuvat kummitukset ja haudoistaan nousevat zombiet. Eivät välttämättä siksi, että olisivat olleet niin pelottavia, enemmänkin siksi, että ne oli tehty niin mahdottoman hyvin. Erityisesti haamut olivat loistavasti toteutettuja. Yhdessä vaiheessa kärry kääntyi yhtäkkiä kohti sivulla kulkevia peilejä ja peilistä paljastui läpikuultava haamu, joka oli ahtautunut minun ja isukin väliin. Loistavaa siinä oli se, että haamu kulki koko matkan siinä välissä ja kun vilkuiltiin viereisiä vaunuja, niissäkin näkyi läpikuultavat haamut peilin kautta. Ne seurasivat täysin luonnollisesti mukana, ei väliä mistä kulmasta katsoi.

Pitkien jonotusaikojen ja rajallisten Fastapass-lippujen takia ehdittiin käydä vain muutamassa laitteessa, mutta loistavia oli niistä joka ikinen. Lyhimmät jonotusajat (kymmenestä kahteenkymmeneen minuuttiin) oli kaikenlaisissa vene- ja junamaisemakierroksissa, joissa koko ajan pääsi lisää porukkaa sisään. Sellaisissa siis käväistiinkin aina seuraavaa Fastpass-lipun aikaa odotellessa.

Yhteensä siis kolmessa tuollaisessa, kaksi veneellä ja yksi junalla kiertäen. Kaksi ensimmäistä kierrosta, juna- ja veneajelu, jotka olivat kumpikin aivan vierekkäin ja toimivat samalla periaatteella, selostus taustalla ja kyyläiltiin sitten "villieläimiä" (matkan varrelle tekaistuja robottijuttuja) ja muita nättejä maisemia. Voisi luulla että se oli aika tylsää, kun taaskaan ei selostuksesta saanut mitään selvää. Siinä kuitenkin oli jälleen paljon mielenkiintoista katseltavaa, kun virtahevot yhtäkkiä hyökkäsivät veden alta ja norsut suihkuttelivat vettä nurkan takaa. Ja kaikki jälleen kerran oli tehty paljon elävämmän näköiseksi kuin missään aiemmin olen nähnyt. Eläinten liikkeet eivät olleet sellaisia nykiviä ja robottimaisia, vaan yllättävän luonnollisia.

Viimeinen veneajelu oli Pirates of the Caribbean -aiheinen ja tapahtui yllättäen sisätiloissa, jotta mukaan saatiin ympäri vuorokauden se tarvittava illan synkkä tunnelma. Jälleen ihmiset olivat mahdottoman aitoja, muutamia olisi voinut jopa ihmisiksi luulla. Puhuessa suu liikkui täydellisesti mukana, silmät räpsähtelivät aina silloin tällöin ja jälleen ilman sitä robottimaista järjestelmällisyyttä ja nytkähtelyä. Sisätilastakin oli mahdottoman hyvin saatu aivan sellainen tunnelma kuin oltaisiin oltu ulkona. Ohut tuulenvire kävi sielä täälä, katto oli suihkutettu täyteen sumua, niin ettei sitä edes erottanut, näkyi vain kasoittain "pilviä". Yön äänetkin oli loistavasti toteutettu. Ainut joka olisi tehnyt koko asiasta täydellisen oli se illan tuoksu, mutta sellaista taitaakin olla aika hankala luoda...

Hyvällä suunnittelulla päädyttiin koko päivän aikana jonottamaan vain kerran yli puoli tuntia. Se jonotus tehtiin Monsterit Oy -aiheiseen laitteeseen, jossa matkustettiin näteissä kärryissä ja pyydystettiin taskulampulla monstereita. Tarkoitus oli siis taskulampun valolla osoittaa sinne tänne ripoteltuja kypäriä, joiden alta paljastui aina minkäkin moinen monsteri. Idea oli hauska, mutta toteutus oli hiukan sekavan puoleinen.

Fastpass-lippuja saatiin napattua vain kaksi kappaletta, toinen juuri tuohon kummitusjunaan ja toinen tukkijoen tyyliseen vesivuoristorataan. Tuo vuoristorata peittosi jälleen kerran kaikki Suomen huvipuistojen kastelulaitteet. Alku oli melko leppoisaa, ajelehdittiin sielä veden keskellä ja samalla ympärillä oli näistä jo kuuluisiksi tulleista robottihahmoista tehty pieni kertomus, Veli Kanista ja tämän kumppaneista. Kuinka Veli Kani siepattiin ja kuinka tuota sitten yritettiin pelastaa. Loppuhuipennus oli hiukan yli kolmenkymmenen metrin lasku aika suoraan alaspäin, ja minnekäs muualle kuin veteen loiskahtaen. Huhhuh.

Kun oli jo aika pimeä tullut ja kaduilla alettiin valmistautua illan paraatiin, päätettiin vielä pikaisesti käväistä lähellä olevassa laitteessa, jonka nimi oli "It's a small world". Sielä päästiin tutustumaan erilaisiin maanosiin veneajelun varrella tanssivien nukkien kautta ja taustalla soi It's a small world aina eri kielillä. Se jäi aika hyvin soimaan päähän koko loppupäiväksi ja seuraavaksikin.

Koko Disney-seikkailun huipentumana oli paraati, joka kulki halki koko paikan. Siinä olikin jo nähtävää kerrakseen. Suuria, moneen metriin nousevia Disneyn hahmoja kasattuna pienistä lampuista ja välkehtien kuin mitkäkin. Ehdoton suosikkini oli Irvikissa, jonka selässä matkasi Alice (Liisa) vilkutellen kaikille.

Kun vihdoin ja viimein päästiin takaisin hotellille, oli jalat aivan puhki ja innolla mentiin peteihin nukkumaan. Kun laskeskelin tuntimäärää, niin sain todeta, että sielähän oli hurahtanut yksitoista tuntia aivan tuosta vain.

Ja vielä lopuksi muutama kuva lisää niille kiinnostuneemmille:

Seikkailu Japanissa

2010-08-08T14:09:00.023+03:00

Japani on maa, joka koostuu yli 3 000 saaresta ja jonka asukasluku on kymmenenneksi suurin, yli 27 miljoonaa henkeä. Kiitos Wikipedia.

Tuohon kyseiseen paikkaan siis perheen kanssa lähdettiin puoleksitoista viikoksi lomailemaan. Miksi juuri Japani? Siskon takia. Tuolla on jo jonkin aikaa riittänyt mielenkiintoa Japania, sen kulttuuria ja erityisesti mangajuttuja kohtaan. Itse en ollut aluksi liian innostunut retkestä. Olen käsittänyt Japanin maana, jossa kaikkialla kohoaa mahdottoman korkeita rakennuksia, joiden väleissä luikertelee ahtaita katuja ja kaikkialla on aina järjetön ihmisvilinä. Matka kuitenkin osoitti ainakin suurimmat odotukseni vääriksi ja nyt jos kysytään, niin ehdottomasti lähtisin uudestaankin käymään.

Hiukan havaintoja tuolta matkalta siis. Ensinnäkin, porukkaa ei ollut yhtään niin paljon kuin olin pelännyt. Itseasiassa päiväsaikaan kadut olivat lähes autioita, johtuen varmaan siitä että ihmiset olivat töissä. Kuuden aikaan sitten alkoi kyllä jo näkyä ihmisiä kaduilla ja autoja vilisi aivan mahdottomasti. Kuitenkaan ei ihan tungokseksi asti sitä porukkaa ollut missään vaiheessa, paitsi aivan Tokion keskustassa. Ja juna-asemilla...

Sielä myös aina välillä huomasi, että aasialaiset tosiaankin tuppaavat olemaan hiukan lyhyemmän puoleisia. Ei nyt ihan reilusti lyhyempiä, joitain yli kaksimetrisiäkin näkyi, mutta sen verran että siihen alkoi hiukan kiinnittää huomiota.

Muutakin mielenkiintoista näistä ihmisistä huomasin. Olin odottanut, että nuo olisivat varsin puheliasta porukkaa, mutta kun astui metroon, kaikki olivat aivan hiiren hiljaa. Aivan kuin täällä Suomessakin, busseissa ei puhua pukahdeta, ellei sitten jotain pientä keskustelua ole kaverin kanssa. Puhumisen sijaan lähes poikkeuksetta joko nukahdettiin heti metroon/junaan astuttuaan tai sitten kaivettiin kännykkä esille. Tekstiviestipiippailua tai muita ei kuitenkaan juuri kuulunut, sielä oli nimittäin tapana laittaa kännykkä aina äänettömälle kaikenlaisissa junissa, metroissa, busseissa ja muissa.

Sitten kumoamaan toista pelkoani, isoja rakennuksia kaikkialla. Aivan keskustassahan niitä oli juuri niin kuin kammoksuinkin, paljon ja vieri vieressä. Mutta kuitenkin kävelyteille oli jätetty reilusti tilaa ja ne oli erotettu autoteistä aina jonkinlaisin puin tai pensain, tai ruohoaluein. Se toi sellaista puhdasta tuntua näkymään. Talot kuitenkin madaltuivat heti kun kipitti vähän kauemmas Tokion keskustasta. Vieläkin asumukset olivat aivan vieri vieressä, mutta enää ne eivät kohonneet monen kymmenen metrin korkeuteen. Kiotossa ei edes keskustassa näkynyt kuin muutama huikean korkea rakennus.

Yksi toinenkin asia jota olin odottanut enemmän tai vähemmän kauhulla oli ruoka. En ole koskaan ollut erityinen merenelävien ystävä ja voin suoraan sanoa, että olen hiukan nirson puoleinen. En nyt sentään mikään pelkän perunamuusin ja lihapullien syöjä, mutta sushi ja merilevä eivät - ainakaan tämän matkan jälkeen - mene mistään hinnasta alas.

Ensimmäiset päivät käytiin kiltisti japanilaisissa ravintoloissa, mutta ajan mittaan alettiin suunnata yhä enemmän eurooppalaisen oloisiin paikkoihin. Ei sillä että ruoka olisi aina ollut pahaa, jotkut ruuat olivat oikein herkullisia. Se sattui olemaan vain se yksi kerta, jonka jälkeen kellään ei ollut erityisemmin halua enää lähteä sotkemaan japanilaisten eväiden kanssa:

Satuttiin paikkaan, joka todellakin oli japanilainen. Sielä nimittäin ruokalista oli ripoteltu lappusiksi pitkin seiniä - vain japaniksi. Siinä meni hiukan neuvottomaksi, tarjoilijakaan ei oikein osannut alkaa kääntämään ruokalajeja. Lopuksi päädyttiin monen mutkan kautta jonkinlaisiin nuudeleihin, meillä ei silloin vielä ollut erityisemmin aavistusta että mitä nyt olikaan tulossa.

Saatiin isot annokset limaisia ja kylmiä nuudeleita, joiden päällä oli kasa merilevää ja joita oli tarkoitus dipata soijaan. Soba-nuudeleita. Merilevän maku oli imeytynyt perin pohjin nuudeleihin, joten ateria ei ollut erityisen mielyttävä. Sain vaivoin tungettua puolet anooksesta suuhun ilman että päästin mitään ulos. Kenelläkään meistä ei tainnut mennä sen paremmin.

Viereisessä pöydässä istuvaa japanilaista miestä tuntuivat naureskelevan meille aika avoimesti. Näyttivät jopa peukkua alaspäinkin, enkä suinkaan ihmettele. Sen lisäksi, että syöminen taisi näyttää hiukan vastahakoiselta, puikkojen hallintakin oli vielä hiukan hukassa (vaikka loppujen lopuksi opinkin sen aika hyvin, vaikka itse sanonkin). Miehillä näytti olevan hauskaa, mutta lopulta nuo taisivat jo alkaa hiukan sääliä meitä, sillä tarjosivat omasta pöydästään lautasellisen jotain aivan vierasta japanilaista mössöä. Sekin näytti epäilyttävältä, mutta osoittautuikin olemaan varsin hyvää. Perunamuussia, juustoa ja majoneesia sekaisin. Kyseisen ruuan nimeä en tosin muista...

Nuo miehet saivat siis hiukan pelastettua tilannetta, mutta sen jälkeen vältettiin kaikkia paikkoja jotka näyttivät liian japanilaisilta ja aina varmistettiin, että oli edes jonkinlainen ruokalista myös englanniksi.

Yksi asia, jota olin oikeastaan odottanut oli - niin tyhmältä kuin kuulostaakin - metrolla matkustaminen. Olen nähnyt japanilaisia metro matkoja pääasiassa vain animeissa ja yllätyin miten samanlaista koko touhu loppujen lopuksi oli. Lippujen osto taisi olla ensimmäinen haaste tässä tilanteessa. Liput nimittäin piti saada pienoisesta koneesta ja aluksi oltiin aivan ulapalla että mitä nappeja pitääkään painella. Lopulta kuitenkin kun oltiin kerran saatu opastus asiaan, se alkoi sujua ja kun loma oli jo lopussa oltiin varmasti yhtä ripeitä kuin japanilaiset itsekin. Metrolla tuli nimittäin matkustettua reilusti puolentoista viikon aikana, joka päivä vähintään yksi edes takaisin matka.

Missä kaikkialla sitten käytiin ja mitä tehtiin? Siinä riittäisi kilometrien pituisesti kerrottavaa, sillä puuhaa oli loputtomasti joka päivälle. Ensimmäiset kolme päivää kierrettiin Tokion keskustaa, puistoalueita ja käväistiin Akihabara-nimisessä lähipaikassa shoppailemassakin. Aina huomasi, että illan tullen kaupunki alkoi pikku hiljalleen herätä eloon, etenkin Akihabarassa. Aamusta paikka oli hiukan hiljainen ja jotenkin tylsä. Tuntui ettei sielä millään saisi kulutettua koko päivää ostoksia tehden. Kuitenkin kun ilta alkoi saapua, alkoi myös mainoskyltit vilkkua kilpaa kauppakeskuksien seinillä, ihmisiä virtasi pitkin kaatuja ja pienet sivukujat olivat täynnä kaikenlaisia pieniä japanilaisia putiikkeja.

Seuraavat viisi päivää vietettiin sitten hiukan rauhallisemmassa paikassa, Kiotossa. Sielä sisko oli tehnyt listan, mitkä kaikki temppelit pitäisi kiertää ja mitä muita juttuja pitäisi nähdä. Ja voin rehellisesti sanoa, että joka ikinen päivä (kahta matkapäivää ei lasketa) oltiin viimeistään yhdentoista aikaan liikkeellä ja palattiin takaisin hotellille vasta kahdeksan jälkeen. Näinä kolmena päivänä söyminenkin oli vähän mitä oli, sillä useasti tepastelun tiimellyksessä se unohtui aivan täysin.

Temppelit olivat kuitenkin kaiken sen kävelyn ja hikoilun arvoista. Ne olivat paljon hienompia kuin olin odottanutkaan näkemieni kuvien perusteella. Ja paljon suurempia. Yksityiskohtia oli loputtomasti ja kaikista huokui sama vanhanajan tunnelma. Sisältä taas löytyi upeita koristeellisia lamppuja ja aivan temppelin peräseinällä oli pieni kolo, jossa oli kaikenlaisia kultaisi patsaita ja esineitä. En koskaan päässyt tutkimaan kovinkaan tarkasti.

Muita kohteita joissa temppelin lisäksi kierrettiin olivat tietenkin pienoiset kauppakeskukset aina sielä täälä, mukavat pikkuiset kuppilat aina kun sattui tulemaan nälkä ja satuttiinpa myös mangamuseoonkin. Sielä tosin ei minulle kauheasti mitään ollut, pääasiassa kaikki seinät oli vain täytetty erikielisillä mangoilla aina lattiasta kattoon ja olivat kaikkien sisään maksaneiden luettavissa. Lisäksi sielä oli joidenkin kuuluisien piirtäjien "työhuoneita", paljon eri cosplay asuissa kulkevia japanilaisia ja figuurimuseokin. Ainut asia, jonka löysin itselleni hyödylliseksi oli pieni nurkkaus, jossa kerrottiin yhtä sun toista mangan piirtämisestä. Vaikka en olekaan erityisemmin innostunut mangatyylistä, silti sieltä löytyi monia käteviä vinkkejä muunmuassa maisemien väkertelyyn.

Viimeiset päivät kulutettiin sitten taas Tokiossa, Disneylandin parissa. Sielä kuitenkin taas oli sen verran tapahtumaa, että tekisin tästä jälleen kilometrin pituisen postauksen jos niistä alkaisin kertoilla. Päätin siis, että päivän tai parin päästä tulee perässä aivan oma löpinänsä Disneylandista ja sen tapahtumista.

Löysin muuten japanista myös aika pieniä ja mitättömiä mielenkiintoisuuksia. Vessanpöntöt, niiden vieressä oli aina pieni "kaukosäädin", josta sai säädetty itselleen sellaisen huuhdontaäänen taustalle, tai vaikka pyllyn pesun. Yh, ei tuntunut kivalta. Myös omasta mielestäni hauska juttu oli sateenvarjoteline, joka löytyi melkein jokaisen hiukan isomman rakennuksen edestä, siihen sai lukittua oman sateen-/päivänvarjonsa turvaan rosmoilta. Viimeiseksi myös hotellin hississa huomasin, että kaikista hotelleista puuttui neljäs ja kolmastoista kerros. Huonononnen numeroita...

Japani oli siis mielenkiintoinen kokemus ja paljon ehti tehdä ja nähdä puolentoista viikon aikana. Tosin paljon jäi vielä näkemättäkin. Kuvia tuli otettua yhteensä lähemmäs 2 000, joten ajattelin että voisin vielä loppuun lisätä muutaman kymmentä kuvaa lisää niille jotka ehkä ovat hiukan enemmän kiinostuneita. Nauttikaa ~

PS. Kuvat taas isommiksi klikkailemalla.

Konfirmaatio

2010-07-26T12:31:00.006+03:00

Seuraavaksi vuorossa pikakatsaus konfirmaatioon, joka sattui olemaan eilen. Kahden ja puolen tunnin kuluttua on lähtö lentokentälle, joten älkää pahastuko kirjoitusvirheistä tai muista epäloogisuuksista. :'3

Eli siis konfirmaatio. Rippileirin päätös, varsinainen ripille pääsy, rippitodistuksen saanti. Kirkossaistuntaa. Kuumassa kirkossa istuntaa, hiostava valkoinen alba päällä. Mmmm...

Konfirmaatio tapahtui Pyhän Laurin kirkossa, kello kaksitoista. Taisi olla viimeinen kerta kun koko ripariryhmällä päästiin kokoontumaan paikalle, en usko että tulee enää tulevaisuudessa onnistumaan vaikka yritettäisiinkin. Melko haikeissa tunnelmissa siis kokoonnuttiin kirkon pihalle puolta tuntia enne konfirmaation alkua ja suunnistettiin albavarastoon laittamaan niitä valkoisia kaapuja päälle.

Turha kai todeta, että kun ulkona oli 25 astetta lämmintä, aurinko paistoi ja kirkossa oli vieläkin lämpimämpi, niin sellainen paksu valkoinen kaapu päällä oli vähän kuuma. Säälin kovasti pappia, joka joutui vetämään vielä albankin päälle sellaisen vihreän viittahärpäkkeen. Hiki taisi valua jokaisella meistä konfirmoitavista. Mutta verrattuna siihen, että kirkkotoimitus kesti noin tunnin, se tuntui kovin lyhyeltä ajalta.

Kirkkotoimituksen ohjelmaan kuului virsien veisuuta, ryhmämme yhteislaulu, rukoilua, siunauksia ja tietenkin ehtoollinen. Ehtoollisesta oli peloteltu kovasti etukäteen, että leipä on todella kuivaa ja viini aika karvaisen makuista. Ja niinhän ne olikin. Leipä tosin suli yllättävän hyvin suussa (vaikkei maistunutkaan millekään), mutta viini meinasi lentää saman tien kun sen sai suuhun. Yhhyh, maistui pahalle, mutta sen jälkeen jäi mukava poltteleva tunne vatsanpohjaan.

Kirkon jälkeen käytiin heittämässä albat takaisin kaappiin, saatiin rippitodistukset ja ehdin nopeasti halata tärkeimmät neitosen läpi ennen kuin raahattiin jo kiireellä takaisin kotia kohti. Siskon konfirmaatio oli nimittäin alkamassa heti tunnin päästä ja piti ehtiä käydä kotona syömässä. Itse tosin en mennyt siskon konfirmaatioon, yksi tunti kirkossa hikoilemassa riitti varsin hyvin.

Juhlat sitten jatkui vielä siskonkin konfirmaation jälkeen kotona, paikalla oli kummit, isovanhemmat ja muutama muu sukulainen, sekä tietenkin muutama hyvä ystävä. Jotkut vielä jäivät yönkin yli ja lähtivät sitten tänä aamuna. Nyt on kuitenkin koko talo jo tyhjentynyt vieraista ja pian lähtee nämä viimeisetkin asukit puoleksitoista viikoksi omille teilleen. Paluuajankohta siis on viides päivä, vihdoinkin sain senkin tietooni.

Nyt sitä ollaan sitten virallisesti kirkon jäseniä.

Muodonmuutos

2010-07-24T14:06:00.012+03:00

Kesäloman kaikkien kiireiden seassa on siis tullut tehtyä myös pienoista muodonmuutosta omalle huoneelleni. Itseasiassa se oli äidin ehdotus, laittaa kesäloman aikana siskon ja miun huoneet kokonaan uusiksi. Sisko pääsisi eroon keltaisesta seinästään josta ei koskaan ollut erityisemmin tykännyt ja mie saisin niin paljon ihannoimani ruskean värin huoneeni pääväriksi.

Ensimmäisenä siis aloitin seinän maalauksesta. Oman huoneeni päätyseinä oli ennen sininen ja tahdoin sen beessiksi. Se tarkoitti siis melkoista maalausurakkaa (koko huoneen isoin seinä siis kyseessä). Ensin seinä nimittäin piti maalata valkoisella, koska muuten sininen näkyisi niin hyvin beessin maalin läpi. Tuloksena oli nätti "pilvimäinen" näkymä. En kuitenkaan sellaiseksi jättänyt, vaan siihen vielä länttäsin kaksi kerrosta beessiä. Käytin muuten ensimmäistä kertaa tuota telasysteemiä. Soli mielenkiintoisen tuntuinen kun sitä peseskeli, sellainen karvainen, mutta kuitenkin sileä. :'3

Kun päätyseinä oli maalattu (sekä sen lisäksi kaksi kaappien sivustaa), oli aika aloittaa kahden muun seinän tapetointi. Seinät eivät olleet järin suuri alue tapetoitavaksi, 160 senttiä korkea ja 230 leveä. Kuitenkin saatiin äidin kanssa kulutettua kolme tuntia yhden tuollaisen seinän tapetointiin kun kumpikin oli sillä saralla täysiä amatöörejä. Lopputulos oli kauniimpi kuin osasin toivoa (toisin sanoen pelkäsin koko homman menevän aivan penkin alle).
Sotkettiin tapettiliimankin kanssa hiukan kun äiti ensin luki että se pitäisi sekoittaa veteen. Sekoitettiin sitä sitten hiukan ja huomattiin vasta sen jälkeen, että eipä tarvittekaan kun meillä on erilainen tapetti. No juu. Taidettiin myös käyttää hiukan liian vähän sitä liimaa, sillä oltiin ostettu kaksi purkkia, joista olisi yhteensä pitänyt jäädä vain vähän jäljelle, mutta saatiin kulutettua vain vähän vajaa yksi purkillinen. Toivottavasti tapetit nyt sitten pysyy seinissä.

Kirjahylly on tietenkin välttämätön osa huoneeni sisustusta, joten jottei olisi tarvinnut ostaa uutta, niin päätin maalata vanhan. Tuo kirjahylly itseasiassa on erittäin vanha, kolmisenkymmentä vuotta ellei enemmänkin. Huh, mutta hyvin se vielä virkaansa hoitaa. Niin siis, jotta olisin saanut täydellisesti tuon liilan värin näkyvistä, niin olisi pitänyt maalata kaksi kertaa. Mutta yhden maalikerroksen jälkeen hylly näyttikin varsin nätiltä. Siihen tuli sellaiset puun syiden näköiset kuviot, jotka miusta sopi oikein hyvin huoneen muuhun tunnelmaan. Joten jätin sitten sen toiseen kertaan maalaamisen ja annoin olla. Kasaaminen oli aika hikistä puuhaa, kun tahdoin hyllyjä hiukan eri tasoille kuin missä ne ennen olivat olleet. Piti hakkailla ja väännellä rautatappeja sitten aina umpimenneistä rei'istä läpi.

Kun suurimmat hommat oli tehty, niin oli vuorossa näiden pienten sinisten juttujen korvaaminen. Ensinnäkin verhot, nuo olivat olleet sellaiset tummansiniset rullaverhot. Pidin niistä todella, mutta valitettavasti ne vain eivät sopineet värimaailmaan, joten oli pakko luopua. Aikakin alkoi mennä sen verran tiukalle, ettei ehtinyt alkaa etsiä sellaisia rullattavia ruskean värisinä, joten päädyin tällaisiin beesseihin, ruudullisiin. Suloiset mielestäin.
Lamput taas menivät ehdottomasti vaihtoon. Edellinen lamppu oli kököttänyt katossa jo siitä lähtien kun tänne muutettiin ja oli vaaleansinisestä jo muuttunut sellaiseen harmaan vihertävään. Se ei ollut enää kovin nätti näky. Ostettiin itseasiassa kaksi lamppua, joista toinen oli tarkoitus saada lukulampuksi sängyn viereen. Todettiin kuitenkin liian myöhään, että eihän tuossa ollut mitään johtosysteemeitä tai muita, joten päädyttiin kiinnittämään tämä toinenkin ihan vain kattoon. Vielä siis pitää jostain etsiä lukuvalo, sillä sitä ilmanhan ei voi lukutoukka elää.

Ja mitä olisikaan nätti huone ilman pienoisia koriste-esineitä? Niiden sijoitteleminen eri puolille huonetta oli mukavaa. Kirjahyllyn päälle päätyi suurin osa posliini- ja lasiesineistä, sekä muutama muisto ulkomailta. Vasta tässä vaiheessa huomasin kuinka paljon oikeastaan omistankaan näitä upeita koristejuttuja.

Lopputulosta on aina ihana ihastella. Varsinkin silloin kun siihen on tyytyväinen. Itse pidän nyt omasta huoneestani erittäin paljon enemmän kuin aikaisemmin, mutta vaivaahan sen eteen on nähtykin. Ennen aina leikittelin ajatuksella, että jos muutettaisiin pois niin saisi laittaa koko huoneen ihanasti oman näköiseksi. No, nyt ei enää muutto kiinnosta, sillä huone on totaalisen omannäköinen. :' D

Tässä vielä on ennen ja jälkeen kuva. Pahoittelut etten saanut aivan täydellistä ennen-kuvaa, unohdin kokonaan. Tajusin kuvata vasta sen jälkeen kun oltiin jo ehditty maalata päätyseinä kerran valkoisella ja huonekaluja siirrellä pois tieltä. Mutta kyllä tästäkin aika hyvän kuvan saa, että miten suuri se muutos sitten olikaan.

PS. Kuvat isommaksi klikkaamalla. :3

Niin ja muuten! Huomenna (eli sunnuntaina) on konfirmaatio edessä. Mikäli ehdin, niin voin kirjustaa pienoisen tekstin tuosta tapahtumasta, mutta mikäli en niin katoan sitten puoleksitoista viikoksi. Lähdetään nimittäin sinne Japaniin, tarkkaa paluupäivämäärää en muista.

Rippileirillä

2010-07-20T12:28:00.005+03:00

I know someone you don't know, Jogy, Jogy!

Yksi aivan mahtava kesälomaviikko on jälleen vietetty, tämä kyseinen viikko kuitenkin tähän mennessä mahtavin. Nimittäin rippileiri. Mikäli joku ei vielä tiedä mikä se semmoinen on, tai mitä siellä tehdään, niin lyhyt valaisu asiasta:

Rippileiri on siis yleensä noin viikon mittainen leiri, joka vietetään noin kolmenkymmenen hengen ryhmässä jonkinlaisessa leirikeskuksessa (omalla kohdallani Koulurannassa). Siellä on kaikenlaista ohjelmaa pääasiassa jumalajuttuihin liittyen. Ilta- ja aamuhartauksia, rukoilua, raamatun kertausta ja tietenkin oppitunteja joilla käsitellään kaikenlaisia juttuja liittyen Jumalaan, Jeesukseen ja luterilaisuuteen yleensä.
Leiri ei kuitenkaan ole pelkästään oppimista, vaan myös vapaa-aikaa on. Tuolloin isoset ovat ehkä järjestäneet jonkinlaista ohjelmaa, tai sitten on vain vapaata jutustelua ja tutustumista muihin leiritovereihin. Laulua ja leikkiä on myös koko viikko täynnä.

Niin. Nyt siis omaan leiriini hiukan tarkemmin. Lähdin matkaan tuntematta kunnolla yhtäkään ihmistä leiriporukasta. Muutama poika oli samassa koulussa kanssani, mutta näiden poikien kanssa en koskaan ollut vaihtanut muutamaa sanaa enempää, jos sitäkään. Joten turha kai mainita, että jännitti aivan ketusti maanantai aamuna kun yhdeksän aikaan lähdettiin Tikkurilan kirkolle, josta bussin oli tarkoitus ryhmä hakea.

Matka kesti neljä tuntia, mutten erityisemmin höpötellyt. Ujo ja epäsosiaalinen kun olen, niin ei tule ängettyä itseäni kovin helposti keskusteluun tuntemattomien kanssa. Muutamat neitoset kuitenkin nätisti pyysivät istumaan viereen ja kyselivätkin muutamia kysymyksiä. Oli erittäin helpottavaa saada niinkin hyväksyvä vastaanotto.

Perillä kuitenkin isoset tarttuivat heti toimeen, veivät meidät pihalle ja alkoivat kehitellä kaikenlaisia leikkejä, joissa päästiin vähän tutustumaan toisiimme. Kukaan ei vielä tosin erityisemmin irrotellut laululeikeissä tai muissa, tuntematon ryhmä tuntui aika hyvin hiljentävän ne villeimmänkin oloiset kaverukset.

Ei kuitenkaan kauaa kestänyt, että saatiin aikaan hyvä yhteishenki. Jo kahden päivän kuluttua höpistiin erittäin rennosti toistemme kanssa, hulluteltiinkin vähän enemmän. Tosin itse en vielä ollut valmis päästämään omaa persoonaani kauheasti esille, tyydyin vain seurailemaan sivusta muiden painileikkejä ja nauramaan mukana.

Isosetkin olivat oikein ihanasti mukana kaikessa. Nuo olivat aluksi vaikuttaneet hiukan hiljaisilta, mutta taitoi näitäkin hiukan jännittää uudet tuttavuudet. Mutta kun isoset pääsivät ulos kuoristaan, saivat tuulta siipiensä alle ja alkoivat hiukan irrotella, niin yllättävän moni leiriläinen lähti siihen hyvin helposti mukaan. Ehkä tätä hyvää yhteishenkeä saa suurimmaksi osaksi kiittää isosista, jotka tulivat kaikki niin hyvin toimeen niin keskenään kuin leiriläistenkin kanssa.

Loppuleiristä aloin itsekin jo mennä mukaan muutamiin hassunhauskoihin leikkeihin ja sellaiseen. Harmittaa jälkeenpäin, etten aiemmin alkanut tepastella kuorestani ulos, mutta se nyt vain taitaa olla sitä luonnettani. Olen saanut ala-asteelta pienoisen kammon itseni nolaamista, mutta leiri auttoi siinä mielessä, ettei siellä kukaan nauranut mokille ilkeästi tai katsonut muutenkaan kieroon. Kaikki hyväksyivät toisensa sellaisina kuin olivat ja keskittyivät vain pitämään hauskaa.

Päivät olivat myös omalla tavallaan perfektionistin taivas. Joka päivä herätys tasan kello kahdeksan ja siitä lähti käyntiin tarkasti suunniteltu ohjelma, johon sisältyi:
Laudes ja kompletorio: Toisin sanoen aamu- ja iltahartaus joka aamu ja ilta.
Viisi kertaa päivässä syötiin: Aamiainen, lounas, kaffe, päivällinen, iltapala
Raamis: Kerrataan raamatun juttuja pienissä ryhmissä isosten kanssa ja liitettiin mukaan aina jonkinlainen näytelmä tai sarjakuva.
Kaksi oppituntia päivässä: Käytiin kaikenlaisia Jumalaan, Jeesukseen ja muuhun uskontoon liittyviä juttuja läpi.
Medis: Vartin mittainen rauhoittusmishetki.
Päivän skaba: Jokapäiväinen kilpailu, jossa viiden hengen ryhminä kilpailtiin toisiamme vastaan. Aina uusi aihe ja aina vain mielenkiintoisempi.
VVV+Iltaohjelma: VVV tarkoittaa siis Vesan Virsi Varttia, vartin ajan veisattiin virsiä, jonka jälkeen alkoi isosten suunnittelema ja toteuttama iltaohjelma. Tuo ohjelma oli täynnä sketsejä, leikkejä ja laulelemista.
Sekä vapaa-aikaa aina silloin tällöin: Uimassa sai käydä jos sai hommattua jonkun valvomaan, jalka- ja koripallo oli myös aika suosittuja ryhmän kesken. Tai sitten ihan vain sisällä istuskelua, lautapelien tai korttien pelailua ja randomia jutustelua.

Säätkin suosivat, ei ollut liian kuuma, muttei liian kylmäkään. Saapumispäivänä oli hiukan yli 30 astetta ja tuolloin tuntui ettei leiristä selvittäisi hengissä. Lämpötila kuitenkin laski hiukan alle kolmeenkymmeneen seuraavina päivinä ja keskiviikkona tullut sade- ja ukkoskuuro puhdisti ihanasti ilmaa.

Olen saanut jo aikamoisen romaanin raapustettua, mutta vielä olisi mainittavaa tästä Jumala-puolesta. Olen sanonut moneen otteeseen, etten usko Jumalaan tai muuhunkaan korkeampaan tahoon. Ja pysyn vieläkin sanassani, oli leirillä kuinka hauskaa tahansa. Jos jotain, niin olen vain varmistunut tästä käsityksestäni. Oli hiuka outoa kuunnella aikuisten kertovan niin vakuuttuineina Jumalan anteeksi antavaisuudesta ja muusta sellaisesta, mutta annoin sen pääasiassa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kuulostaa ehkä hiukan tekopyhältä, mennä rippileirille muttei usko Jumalaan. Se itseasiassa hiukan vaivasi omaatuntoakin, mutta päätin loppujen lopuksi olla välittämättä siitä. Kirkkohäät ja kummeus kun saattaa kuitenkin tulla tarpeen joskus tulevaisuudessa tai jotain... Eikä tämä Jumalasta kieltäytyminen myöskään tarkoita että paheksuisin niitä jotka tuohon uskovat. Sain ripariltakin ihanan kasan kavereita, joista suurin osa uskoo enemmän tai vähemmän.

Sen pituinen se.

PS. Pahoittelut kuvien kännykkälaadusta D:

***

Melkein unohtui:
• Merkintä 06 - Kappale joka muistuttaa sinua jostain tietystä tapahtumasta

Smak - Tilkkutäkki

Muistuttaa juuri tästä kyseisestä leiristä. :'3